Sain kutsun Suomussalmelle, Kianta-opiston runoterapiapäiville, 26.-27.8.11, esittelemään Elämänkaarikirjoitus-malliani. (Kyllä, Helsingissä oli samanaikaisesti Taiteiden yö!) Tapahtuma pidettiin Suomussalmen Kuivajärven vienankarjalaisessa kylässä, Domnan pirtillä – paikassa, joka on nimetty karjalaisen tietäjänaisen mukaan.
Oli peräti ihmisikä eli 43 vuotta siitä, kun viimeksi olen nimenomaan loppukesällä ollut noilla korkeuksilla tai melkein, nimittäin synnyinseuduillani Ylä-Karjalassa. Silti laskeutuminen Kajaanin lentokentälle, josta matka jatkui vielä tovin nelipyöräisellä, yllätti.
Lentokoneen avatusta ovesta tulvehti kostea, loppukesän lämmön kypsyttämä, tuttu, metsien tuoksu.
Runopäivät sujuivat mukavasti! Tulin antaneeksi kaikkeni asiaani esittäessä, saaden paljon takaisin. Intensiivisten, vahvasti elämää kokeneiden ja kokevien ihmisten parissa aika asettuu omalle radalleen, tihenee ja täyttyy.
Yhteistä menneisyyttäkin löytyi viettäessämme karjalaista illatsua. Osoittautui, että Kianta-opiston rehtori, Leena Manner, oli jossakin nuoruutensa vaiheessa esittänyt Klaudia Andrejevnaa näytelmässä ”Ruskie neitsyt”. Sen tapahtumat oli sijoitettu suomalaisten miehittämään Karjalaan jatkosodan aikana ja se oli hyvin suosittu eri teattereissa 1970-luvulla. Tuolloin myös minä olin saanut esittää tätä karjalaiskylän opettajatarta Teatteri Auralassa, Turussa.
Suomussalmen sijainti, Suomineidon kapeimmalla ”vyötärön” kohdalla, ja itärajan läheisyys ovat tuntuneet seudulla aina ja monella tavalla. Runoterapiapäivilläkin yhdistyivät – karjalaisen kudonnaisen tapaan – monet säikeet paikkakunnan historiaan, sen ilmaisuvoimaan ja ihmisiin liittyen.
Vienankarjalainen kyläkunta Kuivajärvellä eli sodan jälkeen voimallisena, kunnes maaseutu alkoi tyhjentyä niin kuin muuallakin. Nyt on kaunis tsasouna metsien keskellä varsin hiljainen, kaipaellen kansaa tulevaksi.
Ehkä se päivä vielä koittaa – eiväthän nuo metsätkään ole luovuttaneet! Niiden tuoksu on samanlainen vuosikymmenestä toiseen, puhdas ja puhdistava.
Tässä maisemassa unohtuivat minultakin hetkeksi syksyn Ekk-kurssien kokoamiset ja niihin aina liittyvä, hermoja raastava epätietoisuus.
Mutta, mitä meistä ylipäätään jää jäljelle kuin runo, tuoksu, kaipaus?
Runoterapiapäivien päätyttyä sain läksiäislahjoiksi itkijä- ja tietäjänaisen ”asusteisiin” kuuluvan pitsinenäliinan ja lauseet, jotka Ilmari Kianto aikoinaan kirjoitti Miina Huoviselle (joka oli kylläkin mies) tietäjälle ja parantajalle:
”Ole huoleti, vanha tietäjä,
ennustanpa koittavaksi vielä päivän,
jolloin nuorempi sukupolvi kuin me
tekee pyhiinvaelluksia sinunkin hautakummullesi
ja urkkii poikasi pojilta ja tyttäresi tyttäriltä,
mitä sinusta perintötietoja tietävät.
Sillä kaikki vanhan kanteleen kaiku käypi sitä rakkaammaksi
kuta syvemmälle se painuu salaperäiseen syvyyteen.”
