Oltuamme Elämänkaarikirjoitus-ryhmissä tähän asti ”kaikissa sodissa” eli isovanhempiemme ja vanhempiemme ajassa ja kokemuksissa, alamme tässä vaiheessa loppusyksyä lähestyä oman elämän varhaisvuosia, lapsuutta. Kokemukset ovat usein fragmentaarisia, lyhyitä muistikuvia, usein miellyttäviä – mutta on joukossa tietysti muutama karvas pettymyskin, ikävä sattumus, jopa trauman aiheuttanut tapahtuma.
Yksittäisten ikävien muistojen voimakkuus ja vaikutus vaihtelevat myös sen mukaan, miten asiaa on aikoinaan selitetty ja selvitetty vai onko ollenkaan. Joskus on niin, että esimerkiksi epäoikeudenmukaiseksi koettu tapahtuma on kokonaan ohitettu ja sen nostattamat tunteet on saanut kestää yksikseen, jopa rangaistuna. Vanhempi, aikuinen, opettaja jne. on ehkä asettunut vääryyden puolelle, mikä on pahempaa, jos olisi ns. ansionsa mukaisesti saanut kuritusta.
Kiusaamisen ja pilanteon kohteena yksin jääminen on sattunut, sattuu. Kun pojat olivat vetäneet letistä, saattoi (väsynyt ja elämästään kyllikseen saanut) äiti lohduttaa sanomalla vain, että ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”.
Äidin tilanteen voi jälkeenpäin ymmärtää, mutta tapahtumahetkellä koettu mielenapeus on voinut jättää pitkiksi ajoiksi tyhjän ja surullisen mielen, pettymyksen – ja joukon outoja kysymyksiä, kuten: ”Onko potkiminen todella rakkautta?”
Itse muistan erään pyhäkoulun joulujuhlan 1950-luvun loppupuolelta. Pyhäkoulu oli minulle erittäin tärkeä paikka ja siellä vietetty joulujuhla oli siksikin aina suurtapahtuma. Juhlan enkelikuoroon osallistuminen oli varmaan keskeinen herättäjä pitkäaikaiseen teatteri-innostukseenikin.
Toki joulujuhlan huippukohtia oli myös lahjojen jakaminen. Kukin toi pienen paketin juhlapaikalle mukanaan saadakseen jakotilanteessa vastaavan itse.
Niinpä minäkin sain pienen paketin, jota sitten posket punottaen kävin avaavaan. Paketissa oli hopeapaperinen pallo. Jännitykseni kasvoi, kun yritin saada tiivistä paperia siirtymään sen aarteen päältä, jonka odotin olevan pallon sisällä.
Sieltä löytyi keitetty peruna. Pettymys – ja häpeä siitä, että oletin tulleeni pilkan kohteeksi – oli valtava. Itkua nieleskellen palasin kotiin, jossa asiaan ei löydetty mitään vaihtoehtoista selitystä kuin olin jo sille itse antanut. Olinhan sentään itse vienyt lahjaksi pienen suklaalevyn. Kuka tätä kylmää, nahkeaa, keitettyä perunaa söisi?
Meni vuosia, vuosikymmeniä itse asiassa, ennen kuin eräässä Ekk-istunnossa, jossa käsittelimme näitä kasvuvuosiemme kokemuksia, tuli asiaan ns. uusi tulkinta, erittäin ymmärrettävä ja luultavasti täysin totuudenmukainen.
”No, etkö sinä nyt muista, että keitettyä perunaa hopeapaperiin käärittynä käytettiin kynttilänjalkana? Eikö ollenkaan tullut mieleesi, että joku oli `vielä sinuakin köyhempi´, ettei hänellä ollut varaa edes karamellipussiin ja askarteli sitten tällaisen koristeen pukinkonttiin, kun sellainen paketti kerran jokaiselta vaadittiin?”
Mielelläni, oikeastaan liikuttuneen kiitollisena, otin tuon uuden tulkinnan – totuuden – vastaan.
Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää asiat oikein.