Muutin Helsingin sisällä mäeltä toisella mäelle vai pitäisikö runollisemmin sanoa vuorelta vuorelle, kolmen kuukauden prosessina maaliskuun puolivälistä juhannukseen. Se oli iso juttu.
Vaikka muutto oli todennäköisesti jo 40. elämäni aikana, kokemuksesta ei joka kohdassa ollut hyötyä. Toki tieto siitä, että tilanne on sekä fyysisesti että henkisesti rankka, auttoi suunnittelemaan asian kunnolla. Ruljanssi oli joka tapauksessa toteutettava sitkeästi samalla, kun esimerkiksi Elämänkaarikirjoitus-kurssien vaativat loppukevään kokoontumiset ja päätösistunnot oli vietävä kunnialla läpi.
Ystäviä pyysin mukaan ”räätälöidysti” tiettyihin tilanteisiin, mutta muuton omaosuuteen kuului – kuten kuuluu aina, jos vain vähänkin voimia on – arkistojen ja paperi- ja kirjavuorien läpikäyminen sekä kaiken poisannettavan tavaran sortteeraaminen yksin ja itsekseen.
Muutto on siis muutosprosessia parhaimmillaan – ja pahimmillaan.
Aikaisemmin ajattelin, että vain asiapapereiden plaraaminen aikaansaisi tunnereaktioita, mutta nyt myös kaikkien kirjojen putsaus, käsittely ja kääntely, laatikoihin laittaminen, nosti mieleen vahvoja muistoja. Ehkä kirjan antajasta, sen tekijästä tai aikakaudesta, jolloin se oli tärkeä tiennäyttäjä ja rinnalla kulkija silloisessa kehitysvaiheessa. Moni kirjalahjan antaja oli myös elämästä tai ainakin minun elämästäni poistunut.
Uskomattoman monen ullakolle säilötyn ja perattavan laatikon sisällöksi paljastui omien päiväkirjojeni suma. Vilkaistessani näiden kirjojen, oikeastaan vihkojen sisältöjä, prosessi toisensa jälkeen vyöryi eteeni. Unetkin ja niiden tulkinnat sekä ylipäätään elämän odotukset, unelmat ja pettymykset olin kirjannut itselleni tarkkaan. Mutta oli myös joukko ihmisten nimiä, jotka olivat unohtuneet – kuten itse ihmisetkin, joiden kasvojakaan en pystynyt enää mieleeni palauttamaan.
Miten hetkittäisiä ystävyydet ja kontaktit ovat – ihmisiä kohdataan ja heitä kadotetaan yhtenään elämän virran pyörteissä!
Nyt, kun uuden kodin seinille on jo saatu ripustettua muutama tärkeä taulu ja seinävaate ja kun kirjahyllyt ovat kerrankin aihepiirin mukaan järjestyksessä, on puhdistunut, kiitollinen – ehkä vähän tyhjäkin olo.
Tyhjä? Tulipa käytyä läpi paljon sellaista, joka oli odottanut tuuletusta ja heitettyä pois, varsinkin mielestään, jotakin joka oli värjynyt liiankin sitkeästi muistojen pimennoissa.
Paljon elämässä muuttuu kaiken aikaa, muutos ja muutotkin ovat pysyvä tila. Mutta jällleen kerran aloitin myös uuden vieraskirjan – jonka tietysti unohdan aina, kun vieraita on käymässä – ja uuden päiväkirjan lehdet täyttyvät taas prosesseista, odotuksesta, oivalluksista, pettymyksistä ja unelmista.
PEPI