Viimepäiviä on hämmentänyt suru ja lukuisat kysymykset siitä, miksi jälleen olemme olleet todistamassa nuoren ihmisen järjetöntä käyttäytymistä ja sen aiheuttamaa pahaa ja pitkäkestoista jälkeä. Aihetta syvälliseen mietintään olisi senkin jälkeen, kun mediakohu tapahtuneen ympärillä laantuu ja kohinan kohteet vaihtuvat. Itsetutkistelun tarve ei kuitenkaan vähene, vaan sen pitäisi yltää jokaiseen meistä, sillä mehän tämän ihmisyhteisömme olemme luoneet tai ainakin sallineet sen tällaiseksi muotoutua.
Ennen kaikkea se on tarpeen meidän vanhempien ihmisten kohdalla, koska asiat nyt yksinkertaisesti menevät siinä järjestyksessä, että ensin olimme me, sitten tulivat he, meidän jälkeläisemme, lapsemme ja nuoremme.
Elämänkaarikirjoitus-malli, jossa omaa elämää pohditaan, kartoitetaan ja kirjataan seitsemän vuoden jaksoissa, on todistanut, miten ikäjakso 14 – 21 on yksi ehdottomasti haasteellisimmista ihmisen elämässä.
Tässä kohden törmäävät usein raastavasti yhteen lapsuuden ja varhaisen nuoruuden haaveet ja se todellisuus, jossa kulloinkin eletään eli vallitseva yhteiskunta, yhteisö ja sen odotukset, vaateet. Tähän mylläkkään vielä lisättyinä yksilön oma lähipiiri, perhe ja kaverit, sekä omat sisäsyntyiset unelmat ja paineet, persoona – geneettisesti peritty ja omien valintojen myötä kehittyvä.
Ilman suurempaan tähänastista elämänkokemusta nuori, kasvuperheestään (hinnalla millä hyvänsä) itsenäistymään pyrkivä ihminen, on kuitenkin kuin riippusillalla, edestä ja takaa putoilevien, löysien lankkujen päällä kuilua ylittävä, varsin yksinäinen olento. Tilanne on pelottava ja hengenvaarallinen, vaikka maisema sinänsä olisi mitä kaunein.
Missä tästä on se suojelusenkeli, joka juuri tällaisessa paikassa kuvattuna esiintyi ”ennen vanhaan” lapsen pinnasängyn yläpuolelle ripustetussa taulussa? Poltettiinko se yhtä joutavana jäänteenä kuin lapsuuden usko suojelukseen yms. sitä myötä, kun katsottiin, ettei se tosipaikan tullen kuitenkaan toimi?
14 – 21-ikävaiheen kuilun ylitys on vaarallinen matka lapsuuden suojatusta olotilasta maailmaan, joka ei vastaa ihannetta oikeudenmukaisesta, rehellisestä, erilaisuudelle tilaa antavasta paikasta. Päinvastoin, nuori ihminen kohtaa korruptoituneen, usein ruman ja ”syntisen” maailman, jossa rehellisyys ei ”peri maata” ja jossa esimerkiksi kyynärpäätaktiikalla ja suhteilla edistytään, saadaan mahdollisuuksia ja saavutetaan asemia.
Mitä ihanteellisempi ja tässä mielessä ”mustavalkoisempi” nuori on, sen vaativamman matkan hän joutuu käymään löytääkseen väylänsä ilman, että menettää toivonsa ja uskonsa hyvyyteen – elämässä, toisissa ihmisissä ja itsessään.
Kyse ei ole pelkästään kodin kasvatuksesta, koulusta tai kavereista. Eikä missään tapauksessa siitä, onko esimerkiksi 18-vuotiaalla pojalla ”vakituista seurustelusuhdetta”, mikä nykyisellään tuntuu olevan ainakin mediassa yksi ei-syrjäytyneen ihmisen merkki. Peräänkuulutettujen onnistumisen elämyksien joukossa pitäisi olla kokemus myös siitä, että epäonnistumisetkin kuuluvat elämään – jopa niin, että nimenomaan epäonni jossakin asiassa voi osoittautua myöhemmin varsinaiseksi onnenpotkuksi!
Kun puhutaan syrjäytymisestä, olisi hyvä tarkentaa, mistä nuori ihminen oikeastaan syrjäytyy silloin, jos hän ei ihan heti – myös toisten ihmisten helpotukseksi – löydä mutkattomasti tietään aikuisuuteen? Työhön ja toimeen tarttumisen mahdollisuus toki purkaa paljon turhaa ja turhauttavasti vellovaa energiaa, millä varmasti moni asia löytäisi helpommin myönteisen ratkaisunsa. Olisiko kuitenkin paineita vähennettävä esimerkiksi aikataulutuksen suhteen? Missä on erilaisuuden sieto tässä asiassa?
Ihmiset kehittyvät eri rytmissä, tietyt osa-alueet yhden ihmisen sisälläkin voivat tehdä sen. Älyllisesti voidaan olla tiedemiestasoa, mutta sosiaaliset taidot ovat 10 vuotta ikäkautta jäljessä. Helposti koukuttavat ja luonnollisista (ja usein hankalista) ihmiskontakteista etäännyttävät virtuaalimaailmat eivät paranna tätä asiaa. Lisäksi mm. uhkakuvia pursuavan tiedon jatkuva virta antaa yhä suuremman mahdollisuuden repivälle maailmantuskalle, mikä on todesta otettava sieluntila ja josta nauru on kaukana.
Missä ovat ”enkelit”? Suojaava taho, tahot? Missä on viisas, omat tuskansa ja epäilynsä totuudellisesti kohdannut aikuisuus? Missä ovat hengellisesti ja henkisesti ihmisen mittaansa kasvamaan pyrkivät ihmiset, joiden rinnalla oloa ja neuvojakin ihminen kaikissa ikävaiheissaan tuntuu kaipaavan?
Kirkot täyttyvät suru-uutisten satuttamista, mutta moni jää tässäkin tilanteessa kotiin, kapakkaan tai mihin tahansa – joka tapauksessa yksin kysymystensä tai sanattomuutensa kanssa.
Mutta: ehkä vasta sitä kautta, suuressa neuvottomuudessa, jotakin alkaa selkiintyä. Ehkä meidän olisi syytäkin vetäytyä syrjään, jotta tulisi tilaa uusille vastauksille.