Minulle joulu on usein jäänyt jotenkin tavoittamattomaksi. Sen sijaan adventti, joulun odotuksen ja valmistelun aika, on tunnelmaltaan ja sisällöltään lähempänä omaa sisäistä todellisuuttani.
Joulussa minua puhuttelevat paimenet ja köyhä, hämmentynyt kansa, jonka joukosta Jumala oli valinnut poikansa maalliset vanhemmat. Heidän kauttaan maailmaan syntyi ihminen, jolla oli Luojaansa erityinen suhde. Ihminen – ei yli-ihminen.
Neitseellisen syntymän ”mahdottomuus” ei ole koskaan häirinnyt minua. En edes vahvimman feminismin vuosinani ärsyyntynyt Raamatun, etenkin Vanhan Testamentin patriarkaattisuudesta. Sehän ratkaisi Messiaan sukupuolen – ei (minun käsitykseni mukaan) Jumala tai hänen valtakuntansa, jossa ei ole ”miestä eikä naista”.
Ihmisten maailma on aikaan ja tapoihin rajoitettua – mutta sen läpi tunkeutuu toisen todellisuuden valokiila. Se tekee ”joulunkin” mahdolliseksi milloin tahansa. Joulu siinä merkityksessä, että saatamme pitkin vuotta kokea kaiken keskellä Kohtaamisen – esimerkiksi toisen ihmisen, luonnonilmiön, oman sisimpämme kanssa. Tai silloikin, kun joulu lähestyy ihmistä ja ihmiskuntaa ihmeenä ja joudumme havaitsemaan omat rajamme ja rajoittuneet käsityksemme.
Tämä tuli jotenkin valtavan konkreettisesti todistettua tämän adventin aikaan, kun Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa yllätti kertomalla kalifornialaisesta myrkkyjärvestä löydetyistä mikrobeista, jotka pystyvät hyödyntämään kasvussaan järven arseenia (arsenikkia). Tästä tultiin siihen tulokseen, että elämä, elävät organismit, voivat selviytyä erittäin vaikeissa, tähän asti ns. mahdottomissa olosuhteissa ”niin maan päällä kuin taivaissa”. Se tarkoittaa myös sitä, että ”rinnakkaiset todellisuudet” (joita myös kosmologit laskeskelevat) voivat olla todellisuutta myös siten, että rinnallamme voi olla elämää muodossa, jota emme ole edes havainneet ja tunnistaneet (elämäksi).
Tästä tein heti johtopäätöksiä mentaaliselle alueelle ja tietenkin Elämänkaarikirjoitus-kokemusten pohjalta. Olen pitkään ihmetellyt, mitkä ovat ne tekijät, jotka vaikuttavat siihen, että ihminen selviää esimerkiksi varhaislapsuuden ja nuoruuden mahdottomilta tuntuvista olosuhteista valoisana ja myönteisenä, uhriutumattomana. Miten ihmeessä jotkut pystyvät elämään todella myrkyllisissä ja elämänkielteisissä olosuhteissa, oppivat jopa käyttämään näitä kielteisiä kokemuksiaan henkisen kasvunsa välineenä?
Tätä sopii tämän joulunkin aikaan mietiskellä. Siinä on ihmettä ja lahjaa tarpeekseen!
Siispä toivotan kaikille ihmeiden täyttämää, myönteisesti yllättävää joulua!
PEPI