Luin joulun aikaan Doreen Carvajalin teoksen ”The forgetting river”. Se kertoo Espanjan inkvisition ajoista, jolloin juutalaiset pakotettiin kristinuskoon tai jahdattiin ulos maasta. Jotkut juutalaiset harjoittivat kuitenkin uskoaan salassa, mikä paljastui esimerkiksi suvun jäseniä kiduttamalla. Rangaistukset kielletyn uskon harjoittamisesta olivat kovia, monasti seurauksena oli lopulta hengenmenetys julkisella, erittäin raa´alla teloituksella. Katolisen kirkon menetelmät eivät jääneet jälkeen myöhemmistä natsi-Saksan keksinnöistä.
Carvajal, itse katolinen, alun perin keskiamerikkalainen, nyttemmin Ranskassa asuva toimittaja, alkoi kiinnostua sukunsa historiasta, joka paljastui juutalaiseksi. Kirjassa, joka etenee monella tasolla, hän pohtii vaikenemisen ja salaamisen sekä toisaalta julkituomisen, tunnustamisen ja puhumisen vuorottelua ja merkitystä. Aikoja vaieta ja puhua.
Vaikeneminen on ymmärrettävää silloin, kun ihmisen ja hänen läheistensä henki ja elämä ovat vaarassa. Näin on ollut meilläkin monta kertaa historian aikana mm. poliittisista syistä. Hävinneet ovat usein hävinneet myös äänensä.
Puhumattomuus ja salaaminen ovat inhimillisiä ja ymmärrettäviä keinoja pysyä hengissä, mutta niihinkin liittyvät suuret riskit. Juurensa menettäneet, nuo salaamaan joutuneet, voivat siirtää myös tulevilta sukupolvilta mahdollisuuden omaan identiteettiin. Tilanne voi viedä juurettomuuteen, yksinäisyyteen ja lopulta ”diasporassa elämiseen” hyvin monen inhimillisen asian ja yhteyden suhteen.
Puhumattomuuteen – alkuperäisistä syistä riippumatta – tuntuu liittyvän myös häpeä ilmeisesti syystä, että on elämässään joutunut sellaiseen ”voimattomaan” asemaan, jossa on pitänyt vaieta. Mutta vielä enemmän, jos on toistuvasti valinnut vaikenemisen, vaikka siihen ei olisi enää mitään ulkoista pakotetta – ainoastaan omat, sisäsyntyiset pelot.
Todellisuudessa virtaava joki ei unohda. Se jopa siirtää tietoa eteenpäin.