Kuuman kesän pitkä hellejakso päättyi hirmuiseen myrskyyn joka kaatoi puita Savossa ja Karjalassa.
Vanhan pihapuun kaatuminen myrskyssä on aina unohtumaton menetyksen kokemus. Ikään kuin varotoimenpiteenä, mutta usein vähin varoituksin kaadettu puu, on sen sijaan suoranainen tappo.
En tiedä olivatko Asta-myrskyn kaatamat puut enimmäkseen ns. tehometsätalouden kasvattamia. Se käsitys minulla kuitenkin on, että yhtäaikaisesti istutettu taimikko, jota on tietysti harvennettu aikojen saatossa, on kasvettuaankin myrskylle altiimpi kuin ns. luonnonmetsä. Siellä puut ovat, mitä ovat; eri-ikäisiä, -kokoisia ja -näköisiä. Myrskyn sattuessa tämä omalla ajallaan ja tavallaan juurtunut ja paikkansa ottanut, erilaisissa tuiverruksissa sitkistynyt puusto kestänee ”tasapäistä” talousmetsään paremmin.
Puu on monen vertauskuva, myös itsensä elämän ja ihmisen. Puut ovat sukuamme, meitäkin vanhempia. Ilman niiden suojaa, tarjoamaa ravintoa, happea – ja kauneutta – me kuolemme planeettamme mukana.
Kun Elämänkaarikirjoitus-ryhmässä kyselen ihmisiltä heidän mielipuistaan, he nimeävät usein yksilöityjä, persoonallisia lajinsa edustajia. Puut puhuvat symbolikieltään, vaikuttavat syvällä tunteen tasolla, saavat aikaan kauneuden kokemuksen, joka on sisäistä harmoniaa.
Viime viikkoina olen keskittynyt saamaan happea ja irrottautumaan – nyt mieleni jo askartelee tulevissa Elämänkaarikirjoitus- ryhmissä ja ihmisissä, jotka näihin Ekk-ryhmiin alkavat lähiaikoina hakeutua. Ajattelen heitä ystävinä, jotka kohtaan ilolla ja mielenkiinnolla.
Heille ja muillekin välitän terveiseni mieterunon myötä, jonka ainoana hengentuotteena sain lomalla kirjattua (oikeastaan alunperin ystävättären ripiltä päässeelle tyttärelle):
Valitse aina kauniimpi tie –
ja jollet voi valita,
löydä kauneus totuudesta, rehellisyydestä itseäsi kohtaan.
Elämä satuttaa, mutta myös parantaa
ja sen syvin olemus on Rakkaus.
PEPI
