Elämankaarikirjoitus-mallin kehittäjä, kouluttaja,
psykoterapeutti ja kirjailija

Jakamisen kenttä

Hyvässä ihmisten välisessä suhteessa ja kanssakäymisessä jakaminen toteutuu vähinkin sanoin, jopa sanoitta. Huonoa ihmissuhdetta eivät sen sijaan paranna sanatkaan, usein oikeastaan vain pahentavat.

Mistä on kyse?

Ihmisten kohtaamisissa yhdistyvät heidän kenttänsä, joka on ratkaisevasti enemmän kuin jokin ”kupla” eli vain se oma todellisuus, jossa kukin elää. Kenttä on yhteydessä myös kollektiiviseen tajuntaan, muistiin ja historiaan, genealogiseen ja psykogenealogiseen.

Kun kaksi ihmistä kohtaa, tapahtuu tunnistamista – rakastuessa peräti sellaisella voimakkuudella, että ”on kuin olisi tuntenut toisen koko ikänsä”.

Niin usein onkin, mutta aika eri tavalla kuin alkuun ymmärretään.

Tuo tuttuus voi johtua samanlaisten tekijöiden tunnistamisesta tuossa yhteisessä kentässä. Ehkä ne ovat yleensä myönteisiä, mutta yhtä hyvin myös negatiivisella etumerkinnällä varustettuja, jo aiemmin huonoiksi koettuja asioita. Ihminen voi tunnistaa saman ”sudenkuopan” kuin aikaisemmin ja sitä paitsi ”kotiin tulemisen” käsitteen sisältö ja laatu riippuvat myös siitä, mitä on ”kotinaan” oppinut pitämään.

Aivotasolle piirtynyt malli lähi-ihmisten keskeisistä suhteista voi siten olla tuttu sen ikävimmässä merkityksessä kuten vähättelyn, vaikenemisen, hylkäämisen ja turvattomuuden pesänä – siis oikeastaan kodittomuutena. Jollei ihmisen oivallus oman ”koti-mallinsa” vinoutuneisuudesta johda muutokseen suhteessa omaan itseen, on ”kodittomuus” yleisenä nimittäjänä hänen kaikissa ihmissuhteissaan.

Muutos tarkoittaisi terveen itsetunnon ja itsekunnioituksen vahvistumista, kykyä sitoutua ripustautumatta, rakastaa rajansa ja rajoituksensa tuntien.

 

Elämänkaarikirjoitus-ryhmät ovat tässä vaiheessa lukuvuottaan ja talvea tärkeässä kohdassa eli kun noin ¾ osaa kurssista on käyty ja päästy taustatarinoiden jälkeen omissa ikäjaksoissa +- 35-vuoden ikään. Tässä kohtaa ryhmässä kokemusten jakaminen tulee vaiheeseen, jossa oma tarina saa tärkeydestään huolimatta väistyä syrjemmäs siltä voimistuneelta kiinnostukselta, jota toisten elämä ja valinnat herättävät.  ”Sinä” ohittaa siis ”minän”.

Voisi tietysti kysyä, miksi tähän menee näinkin ”pitkä” aika, eivätkö nuo edellä mainitut kentät tässäkin tapauksessa yhdistyneet heti, kun ryhmänä tavattiin ensimmäisen kerran?

Luottamuksen rakentumiselle on annettava aikaa. Jokaisen on ryhmässäkin useampaan kertaan kohdattava oma uhriutumiselle altistumisen kokemuksensa, kyettävä se jakamaan sekä selvittävä tilanteesta eteenpäin.

Tätä kautta yhteinen kokemus ja luottamus kuitenkin kasvavat, rohkeus lisääntyy ja syvempi kuunteleminen – ja kuulemisen ymmärtäminen – tulevat mahdollisiksi. Ryhmän ”sisäinen koheesio johtaa yhä enemmän yhteisiä tapaamisia.

Ohjaajalle tämä on myös kuin kevään koitto. Lumet eivät vielä ole sulaneet – luonnossakaan – mutta linnut laulavat jo uudella tavalla.

 

 

 

Share on facebook
Jaa Facebookissa
Share on twitter
Jaa Twitterissä
Share on linkedin
Jaa LinkedInissä