Viimepäivät on eri puolilla maailmaa esitetty yksimielisen ylistäviä lausuntoja edesmenneestä Etelä-Afrikan vapaustaistelija/presidentti Nelson Mandelasta.
Hänen taustassaan oli heimon johtomiehiä ja johtajan ominaisuudet tulivat olemaan tarpeen myös Mandelan omalla elämänkaarella. Isästään orvoksi jääneen pojan otti suojiinsa isoisä, jonka tuen avulla alkoi myös tämän poikkeukselliseksi kohonneen ihmisen opintie.
Vahvalla suku- ja heimotajulla, oman kulttuurin ymmärtämisellä ja arvostamisella oli varmasti suuri merkitys Mandelan henkiselle kehitykselle ja ajattelulle. Oikeudenmukaisuutta hakeva taistelijaluonne joutui vaikeuksiin rotuerottelua harjoittavan systeemin kanssa, mikä johti lopulta pitkään vankeuteen.
Nelson Mandelan myönteisyyttä, katkeroitumattomuutta, halua sopuun, yhteistyöhön ja anteeksiantoon – eli siihen ettei hänestä kovien kokemustenkaan jälkeen tullut uhri, uhriutunut – on ollut se suurin ihmettelyn ja ihailun aihe jo hänen eläessään. Eikä ihme, sillä suuren huomion ja ”näyttävät otsikot” saavat usein vallan toisenlaiset ihmiset ja heidän tekemisensä ja valintansa.
Se, että rauhantekijänkään ei ole helppoa selviytyä lähimmissä ihmissuhteissaan, siis puolisoiden ja perheen, kanssa ilman ristiriitoja, teroittaa sitä, että kaikesta ylimitallisuudestaan huolimatta, Nelson Mandelakin oli sentään ”vain” ihminen. Mutta hän ei tuntunut uhriutuneen näihinkään tilanteisiin.
Hän katsoi hymyillen niin eteen kuin taakse.
Eikä hänen valoisa hymynsä tunnu sammuvan hänen poistuttuaankaan. Se loistaa kuin kirkas tähti tässä myrskyävässä, pimeässä myöhäissyksyssä.