Vanhan kouluni perustamisen 100-vuotisjuhlaan, Porvooseen, oli lauantaina 29.9., oli kokoontunut sankka joukko entisiä oppilaita. Rehellisyyden nimessä on sanottava, etten odottanut tästä Porvoon Naisopisto & Tyttölukion eli Nunnalan juhlasta sinänsä mitään veretseisauttavaa kokemusta esimerkiksi puheiden ja muun ohjelmasisällön suhteen. Tätä, jo 40 vuotta sitten lakkautettua internaattia olivat tulleet muistelemaan odotetusti ne henkilöt, joilla oli lähinnä ns. hyvä kokemus koulusta ja jotka halusivat sitä tälläkin juhlalla vahvistaa.
Minä olisin ennen kaikkea halunnut tavata luokkatovereita, joita on ollut vuosien mittaan jokseenkin vaikeaa tavoittaa. Muutaman sellaisen tapasinkin myöhemmiltä Nunnalan vuosiltani, mutta en ainuttakaan syksyllä 1965 – yhtä aikaa kanssani – aloittaneista, enemmän lukion kuin naisopistonkaan puolelta.
Juhlan jälkeinen aika onkin mennyt toipuessa tuosta tyhjiöstä, minkä nämä kaikki (noin 30 henkeä) poissaolollaan aiheuttivat. Sen lisäksi keskustelut parin paikalla olleen kanssa jäivät kytemään niin ”kohtitulevasti”, että kokemuksesta tiedän, ettei niitä voi olankohautuksella sivuuttaa.
Elämä tuntuu toistamiseen, jatkuvasti, syystä ja syyttäkin meitä erottavan. Jos kyseessä on halu unohtaa tietyt ajankohdat, tapahtumat, paikat ja ihmiset, jotka mahdollisesti on koettu suorastaan traumaattisiksi, pitäisi niitä sitä suuremmalla syyllä rohkaistua kohtaamaan ja käsittelemään.
Elämänkaarikirjoitus-prosesseissa on vahvistunut se huomio, että ihmisen elinvoimaa syövät traumat voivat pitkienkin aikojen jälkeen käsiteltyinä vapauttaa valtavasti niihin sitoutunutta energiaa. Samalla voi nousta esiin näiden hankalien kokemusten alle hautautuneita myönteisiä asioita.
Oma Nunnala-kokemukseni, joka oli peräti neljän nuoruusvuoden mittainen, oli vaikea. En ole sitä milloinkaan peitellyt, vaikka jo noina akuutteina vuosinakin asioiden ja olosuhteiden ja varsinkin omien tuntemusten esiintuominen ei kohdannut ymmärrystä.
Luultavasti ainakin osaksi tästä syystä jotkut muutkaan eivät ole päässeet tuntemuksiaan myöhemmin kunnolla avaamaan. Tietenkin myös se, että jokaisella on ”oma Nunnalansa” eli kokemukset vaihtelevat, voi hämmentää. Kokemuksia ei kuitenkaan pitäisi laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen, saati luokitella ihmisiä niiden mukaan.
Itse löysin kuin löysinkin tästä internaattiajastani lopulta myös myönteistä. Se oli seurausta siitä, että kauan ja perusteellisesti pyrin purkamaan koulun pitkälle elämääni ja valintoihini vaikuttaneen trauman ja negatiivisuuden. Vuosikymmeniä meni, mutta sitten toistuvat painajaisunet epäonnistuneista ylioppilaskirjoituksista vähin erin loppuivat.
”Nunnalan päiväkirjat” uudelleen työstettyinä avasivat aikoinaan tien fiktiokirjailijaksi, kun ”Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky” löysi niiden kautta muotonsa. Jos joku olisi tämän esikoisteokseni julkaisuvuonna 1988 tiedustellut oliko kirjan tutkintovankilalla (joka siinä lopulta räjäytettiin) jokin konkreettinen esikuva, olisin vastannut, että kyllä oli. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt.
Nunnalan perua on myös tietty ”vertaiskoulutus” (jota sanaa ei tietenkään 1960-luvulla edes tunnettu), jonka sain muutaman tytön käsittäneessä, pienessä piirissä. Sen päällimmäisenä tehtävänä oli säännöllisesti koulutuntien jälkeen purkaa päivän tapahtumat eli jakaa tunnelmat tuoreeltaan ja ilmaista asiat mahdollisimman ”oikeilla nimillä”.
Nunnalan aikana vahvistuivat omassa kokemuskentässäni kuitenkin ne asiat, jotka kantoivat jo silloin ja sittemmin pitkin elämää ja elämänkaarta. Meidän – joita eräässä koulusta ja sen oppilaista kertovassa kirjassa nimitetään aikalaisopettajan suulla ”1960-luvun lopun huonoksi oppilasmateriaaliksi” – on syytä näyttää, mitä ”materiaalia” oikeasti olemme, mikä meitä lannisti, mutta ennen kaikkea, mikä nosti, kantoi ja edelleen kantaa.