Elämankaarikirjoitus-mallin kehittäjä, kouluttaja,
psykoterapeutti ja kirjailija

Elämää, uudistumista – uhriutumattomuutta

Ikkunani takana on puu, joka teki viime keväänä, pitkän kuivan kauden jälkeen vain muutaman lehtisilmun. Asiaa ei parantanut takapihan korjaus ja siitä mahdollisesti johtunut nesteen haihtuminen muutoinkin kallioisesta maastosta. Lisäksi kilpailutilanne näytti suosivan lähellä olevaa, hyväkuntoista, suurta lehmusta.
Olen aina reagoinut vahvasti puihin ja etenkin siihen, että niitä ties mistä syystä varsinkin kaupunkialueilta hakataan. Niinpä nytkin ohi kulkiessani yritin viimeiseen asti kannustaa raihnaista puutani: ”Koettaisit nyt vielä jaksaa”, mutta ennen juhannusta oli selvää, ettei se jaksanut.
Ainoa lohtu oli, että puu oli kokenut luonnollisen kuoleman. Sitä ei oltu hakattu ennen aikojaan muka huonokuntoisena tai vaikkapa pyörätien vuoksi tai siksi, että sen lehvistössä istuksivat linnut kakkasivat alla olevien autojen päälle.
Mutta tietenkin – liittyen puiden symboliikkaan ja niiden yhteyteen olemassaolon kenttään – ajattelin tämän puun kuihtuneen ja kuolleen siksi, että olimme viimeisen vuoden aikana jakaneet samaa voimia vienyttä elämän kenttää.
Mitä sen kuolema siis merkitsi?

Syyskuussa kävi selväksi, että ensimmäistä kertaa 15 vuoteen yksikään Elämänkaarikirjoitus-ryhmäni ei alkanut. Vapaana kouluttajana töiden säännöstely on aina ollut lähes mahdotonta, nyt sitten vain erinäiset syyt – kuten kevättalven megaflunssan aiheuttama ”markkinointivaje” – johtivat tilanteeseen, että ryhmät jäivät vajaiksi ja niiden aloitus oli siirrettävä myöhäisempään ajankohtaan.
Kun vuonna 1998 aloitin Elämänkaarikirjoituksen esiasteen alakouluikäisten lasten kanssa ja jo seuraavana vuonna käynnistyivät varsinaiset aikuisten Ekk-ryhmät, minulla ei ollut mitään tietoa siitä, että edessäni tulivat olemaan elämäni työntäyteisimmät vuodet. Mutta olin tuolloin nuo 15 vuotta nuorempi kuin tänään, kun olen siirtynyt ihmisen vuodenaikojen kesästä syksyyn ja siinäkin ”alkusyksyn ruskasta” pidemmälle.

Ymmärrän olevani risteysasemalla, jolle se tavanomainen juna – johon olen tässä vaiheessa syksyä tottunut nousemaan – ei tulekaan. Mistään ei anneta tietoa, miksi juna ei tule, onko tapahtunut onnettomuus vain onko vain lähtöraidetta muutettu. Kun ilta jo alkaa hämärtyä ja ihmiset häipyvät ympäriltä, tuntuu todella ontolta ja yksinäiseltä.
Sillä välin viereiselle raiteelle ajaa hiljaa ja hitaasti toinen juna… Sen päämäärää tai lähtöaikaa ei ole kuitenkaan missään valotaulussa mainittu. Tuohon hiljaiseen ja melko lailla tyhjään junaan kuitenkin nousen ja tajuan, ettei minulla ole aavistustakaan, mihin olen matkalla.

Elämän kentässä tapahtuu muutoksia ja valintoja koko ajan. Yleensä ne peittyvät tavanomaisuuden ja rutiinin alle, toisinaan suuret muutokset antavat jo ennakkoon tietoa – jos vain on herkkyyttä kuunnella ja ottaa vastaan.
Jokainen muutos tarjoaa myös mahdollisuuden joko uhritutua tai olla uhriutumatta. Olisikin peräti outoa, jos minä, joka asiasta työkseni puhun, en saisi ”riittävää mahdollisuutta” harjaantua uhriutumattomuudessa myös käytännössä.

Entä puu, jonka juhannuksen aikoihin ymmärsin kuolleeksi ja joka kituutti kuivana karahkana kaiken kesää? Joko se on hakattu?

Ei ole. Kun muut puiston puut ovat jo riisuutuneet ruskan värjäämistä lehtistään, tuo ”kuollut puu” on herännyt eloon! Koko sen oksisto hehkuu kevään heleässä vihreydessä. Vaikka kyse olisi ilmastonmuutoksesta tai mistä tahansa tänä syksynä havaituista erikoisista luonnonilmiöistä, minulle se on merkki siitä, että
ELÄMÄ yllättää.

Yksi vastaus

Vastaa käyttäjälle Marja-Leena Solovjew Peruuta vastaus

Jaa Facebookissa
Jaa Twitterissä
Jaa LinkedInissä