1.11.2010
Tämä päivä on vahastaan ollut kaikkien pyhien päivä, Festum omnium sanctorum, ja kuulunut kekrin viettoon. On suuren muutoksen vaihe, välivaihe kesän ja talven välillä, syksy – ihmisen vuodenaikojen sadonkorjuun ja inventaarion tekemisen aika.
Tottahan tuolle asialle herkistyy, kun itse sitä juuri elää. Se, mikä vielä kymmenen, viisitoista vuotta sitten näytti ajalta, jota ei edes ole halunnut määritellä, on tullut nyt silmästä silmään katsottavaksi ja koettavaksi.
Jokaisena Elämänkaarikirjoitus-luvuvuotena on aina tässä vaiheessa syksyä käyty läpi isovanhempien ja vanhempien elämää ja aikakautta mm. sotineen ja menetyksineen. Vaikeat vaiheet on nähtävä, että ymmärtäisimme paremmin vallinneita olosuhteita ja ihmisten valintoja ja että erottaisimme myös ne valoisat, hyvät vaiheet ja kannattelevat asiat, joita aikaisempien sukupolvien elämästä välittyy.
Jos kyseessä olisi meille vieraat ihmiset ja kulttuurit, tuon myönteisen perinnön, perimänkin, löytäminen ei olisi ehkä mitenkään vaikeaa. Silloin, kun asiat ja ihmiset tulevat lähelle, ovat läheisiä, lähiomaisia, asia on toinen.
Kun Et-lehteen artikkeleita tekevä toimittaja lähestyi minua jokin aika sitten pyynnöllä, että tehtäisiin henkilöhaastattelu, tiesin joutuvani jaakopinpainiin. Väistöliike oli kuitenkin mahdoton. Kun työkseni kehotan ihmisiä olemaan totuudellisia ja mahdollisimman aitoja kirjoittaessaan elämästään, en mitenkään voi itse olla jotakin muuta. Minun kohdallani ei ollut enää vain oikeus, vaan suoranainen velvollisuus yrittää kertoa elämästäni, niin kuin olen sen kokenut.
Toki lehtijuttuun ja sen lopulliseen muotoon vaikuttavat monet sellaiset seikat, joita haastateltava ei viime kädessä pääse näkemään, siihen on tässä systeemissä suostuttava. Eikä mikään artikkeli voi kattaa nyansseja myöten kaikkea, mitä käsiteltäväksi tulee.
Nyttemmin olen seurannut jo ilmestyneen haastattelun aiheuttamia reaktioita ja miltä tahoilta niitä on tullut tai ollut tulematta. Kaikkein lämpimimmin siihen ovat suhtautuneet entiset Ek-kirjoittajani, mikä on todella rohkaissut ja lämmittänyt mieltäni.
Enpä muuta niin toivoisikaan kuin että ihmisen, jokaisen elämä – oli sitten mitä oli – saisi olla arvossaan omana kokemuksenaan, ei valmiina, ei loppuunsa ymmärrettynä, yhtenä varmana totuutena, vaan avoimena ja hengittävänä, sellaisenaan pyhänä.
PEPI
1.11.2010 Elämä on pyhä
Tämä päivä on vahastaan ollut kaikkien pyhien päivä, Festum omnium sanctorum, ja kuulunut kekrin viettoon. On suuren muutoksen vaihe, välivaihe kesän ja talven välillä, syksy – ihmisen vuodenaikojen sadonkorjuun ja inventaarion tekemisen aika.
Tottahan tuolle asialle herkistyy, kun itse sitä juuri elää. Se, mikä vielä kymmenen, viisitoista vuotta sitten näytti ajalta, jota ei edes ole halunnut määritellä, on tullut nyt silmästä silmään katsottavaksi ja koettavaksi.
Jokaisena Elämänkaarikirjoitus-luvuvuotena on aina tässä vaiheessa syksyä käyty läpi isovanhempien ja vanhempien elämää ja aikakautta mm. sotineen ja menetyksineen. Vaikeat vaiheet on nähtävä, että ymmärtäisimme paremmin vallinneita olosuhteita ja ihmisten valintoja ja että erottaisimme myös ne valoisat, hyvät vaiheet ja kannattelevat asiat, joita aikaisempien sukupolvien elämästä välittyy.
Jos kyseessä olisi meille vieraat ihmiset ja kulttuurit, tuon myönteisen perinnön, perimänkin, löytäminen ei olisi ehkä mitenkään vaikeaa. Silloin, kun asiat ja ihmiset tulevat lähelle, ovat läheisiä, lähiomaisia, asia on toinen.
Kun Et-lehteen artikkeleita tekevä toimittaja lähestyi minua jokin aika sitten pyynnöllä, että tehtäisiin henkilöhaastattelu, tiesin joutuvani jaakopinpainiin. Väistöliike oli kuitenkin mahdoton. Kun työkseni kehotan ihmisiä olemaan totuudellisia ja mahdollisimman aitoja kirjoittaessaan elämästään, en mitenkään voi itse olla jotakin muuta. Minun kohdallani ei ollut enää vain oikeus, vaan suoranainen velvollisuus yrittää kertoa elämästäni, niin kuin olen sen kokenut.
Toki lehtijuttuun ja sen lopulliseen muotoon vaikuttavat monet sellaiset seikat, joita haastateltava ei viime kädessä pääse näkemään, siihen on tässä systeemissä suostuttava. Eikä mikään artikkeli voi kattaa nyansseja myöten kaikkea, mitä käsiteltäväksi tulee.
Nyttemmin olen seurannut jo ilmestyneen haastattelun aiheuttamia reaktioita ja miltä tahoilta niitä on tullut tai ollut tulematta. Kaikkein lämpimimmin siihen ovat suhtautuneet entiset Ek-kirjoittajani, mikä on todella rohkaissut ja lämmittänyt mieltäni.
Enpä muuta niin toivoisikaan kuin että ihmisen, jokaisen elämä – oli sitten mitä oli – saisi olla arvossaan omana kokemuksenaan, ei valmiina, ei loppuunsa ymmärrettynä, yhtenä varmana totuutena, vaan avoimena ja hengittävänä, sellaisenaan pyhänä.
PEPI