1.3.2013

Riivaajia?

Sairastin suuren osan helmikuusta jotakin liikkeellä olevaa tautia, joka on ”riivannut” ihmisiä ilmeisen laajasti viime viikot. Kurkkukivusta, silmien rähmimisestä ja äänenmenetyksestä huolimatta ohjasin kuitenkin ajankohdalle osuneet Ekk- ja Kerron kuvasta- ryhmät, joita oli muutama kaksipäiväinenkin tapaaminen.

Äänenmenetyksestä oli kuitenkin se hyvä puoli, että aktivoin ryhmissä olleet suurempaan vastuuseen ja vuorovaikutukseen, jolla tuntui olevan piristävä ja innostavakin vaikutus. Miten sitten sairaana työskentely pidemmän päälle tulee rokottamaan allekirjoittanutta, sen tulen ehkä vielä kokemaan.

Niinä 14 vuotena, jolloin olen kirjoitusryhmiä ohjannut, en ole sairauden vuoksi jättänyt kertaakaan väliin ryhmätapaamisia. Hyvä kysymys on, koenko itseni niin korvaamattomaksi, etten voi pyytää nyt jo kouluttamiani Ekk-ohjaajia tuuraamaan minua sairauden sattuessa?

 

Tunnettu maallikkosaarnaaja/rukouksella parantaja on äskettäin herättänyt huomiota mielipiteellään, että sairauksien takana on riivaajia ja että esimerkiksi pitkällinen lääkkeiden käyttö antaa sellaisille mahdollisuuden asettua ihmiseen. Aika kovaa puhetta esimerkiksi niille, jotka ovat olleet kiitollisia, että on olemassa sentään lääkkeitä, jotka ovat helpottaneet monen vakavasti ja pitkäaikaisesti sekä esimerkiksi syntymästä asti sairaan elämää.

Sairauksien syvin syy on edelleenkin paljolti arvoitus. Mutta toki, jos haluaisi nimetä oikein ”pääpirun”- joka aiheuttaa ja laukaisee monenlaisia, kullekin ihmiselle ominaisia tautitiloja – sellainen on varmaan stressi. Missä määrin sitten pääsyy stressaantumiseen on ihmisen omassa asenteessa ja elämäntilanteessa tai yhteiskunnan ja yhteisön käytännöissä – eikä tällainen, meihin ja elinympäristöömme ikään kuin ulkopuolelta hiipivä, negatiivinen voima?

Sairauksien ja minkä tahansa kohtaloniskujen demonisoiminen alistaa mielivaltaisuuksille, joiden seuraukset vain pahentavat asioita. Kaikkeen emme voi vaikuttaa, mutta vastuullamme on silti enemmän kuin ehkä vaikeuksien keskellä jaksamme uskoa.

Ne ”riivaajat”, joita meillä on niskassamme ja jotka säätelevät toimintaamme ja valintojamme, ovat usein erilaisia pelkoja mm. hyljätyksi tulemisesta ja yksinjäämisestä. Nämä syntyvät jo varhain lapsuudessa, tallentuvat solutason muistiin ja tietyissä, mm. stressitilanteessa, alentavat vastustuskykyä ja altistavat niin fyysiselle kuin henkiselle sairastumiselle. Tämän prosessin kanssa on asetuttava keskustelemaan samalla tavalla kuin pohditaan muitakin elämään ja valintoihin vaikuttaneita – ei itsestä ulkopuolisia – vaan omassa ja jo aikaisempien sukupolvien elämänkentässä vaikuttaneita tekijöitä.

 

Kun minä päätin mennä töihin alikuntoisena ja ääni pihisten, minuakin saattoi ahdistaa pelko, että jos jätän sen tekemättä, homma kaatuu niskaan ja kurssilaisten prosessit joutuvat pahasti katkolle. Tai että poisjäämiseni ei haittaa ketään, vaan on peräti yksi lysti olenko paikalla vai en…

Meidän riivaajamme ovat siis usein hyvinkin tuttuja asioita ja asenteita. Tulemmeko niistä tietoisiksi, saati pääsemmekö niistä koskaan tai edes jossakin määrin eroon, taitaa olla osa elämäntehtävää.

 

Mainokset
15.1.2013

Joki ei unohda

Luin joulun aikaan Doreen Carvajalin teoksen ”The forgetting river”. Se kertoo Espanjan inkvisition ajoista, jolloin juutalaiset pakotettiin kristinuskoon tai jahdattiin ulos maasta. Jotkut juutalaiset harjoittivat kuitenkin uskoaan salassa, mikä paljastui esimerkiksi suvun jäseniä kiduttamalla. Rangaistukset kielletyn uskon harjoittamisesta olivat kovia, monasti seurauksena oli lopulta hengenmenetys julkisella, erittäin raa´alla teloituksella. Katolisen kirkon menetelmät eivät jääneet jälkeen myöhemmistä natsi-Saksan keksinnöistä.

Carvajal, itse katolinen, alun perin keskiamerikkalainen, nyttemmin Ranskassa asuva toimittaja, alkoi kiinnostua sukunsa historiasta, joka paljastui juutalaiseksi. Kirjassa, joka etenee monella tasolla, hän pohtii vaikenemisen ja salaamisen sekä toisaalta julkituomisen, tunnustamisen ja puhumisen vuorottelua ja merkitystä. Aikoja vaieta ja puhua.

Vaikeneminen on ymmärrettävää silloin, kun ihmisen ja hänen läheistensä henki ja elämä ovat vaarassa. Näin on ollut meilläkin monta kertaa historian aikana mm. poliittisista syistä. Hävinneet ovat usein hävinneet myös äänensä.

Puhumattomuus ja salaaminen ovat inhimillisiä ja ymmärrettäviä keinoja pysyä hengissä, mutta niihinkin liittyvät suuret riskit. Juurensa menettäneet, nuo salaamaan joutuneet, voivat siirtää myös tulevilta sukupolvilta mahdollisuuden omaan identiteettiin. Tilanne voi viedä juurettomuuteen, yksinäisyyteen ja lopulta ”diasporassa elämiseen” hyvin monen inhimillisen asian ja yhteyden suhteen.

Puhumattomuuteen – alkuperäisistä syistä riippumatta – tuntuu liittyvän myös häpeä ilmeisesti syystä, että on elämässään joutunut sellaiseen ”voimattomaan” asemaan, jossa on pitänyt vaieta. Mutta vielä enemmän, jos on toistuvasti valinnut vaikenemisen, vaikka siihen ei olisi enää mitään ulkoista pakotetta – ainoastaan omat, sisäsyntyiset pelot.

Todellisuudessa virtaava joki ei unohda. Se jopa siirtää tietoa eteenpäin.

1.12.2012

Peruna hopeapaperissa – erään pettymyksen uusi tulkinta

Oltuamme Elämänkaarikirjoitus-ryhmissä tähän asti ”kaikissa sodissa” eli isovanhempiemme ja vanhempiemme ajassa ja kokemuksissa, alamme tässä vaiheessa loppusyksyä lähestyä oman elämän varhaisvuosia, lapsuutta. Kokemukset ovat usein fragmentaarisia, lyhyitä muistikuvia, usein miellyttäviä – mutta on joukossa tietysti muutama karvas pettymyskin, ikävä sattumus, jopa trauman aiheuttanut tapahtuma.

Yksittäisten ikävien muistojen voimakkuus ja vaikutus vaihtelevat myös sen mukaan, miten asiaa on aikoinaan selitetty ja selvitetty vai onko ollenkaan. Joskus on niin, että esimerkiksi epäoikeudenmukaiseksi koettu tapahtuma on kokonaan ohitettu ja sen nostattamat tunteet on saanut kestää yksikseen, jopa rangaistuna. Vanhempi, aikuinen, opettaja jne. on ehkä asettunut  vääryyden puolelle, mikä on pahempaa, jos olisi ns. ansionsa mukaisesti saanut kuritusta.

Kiusaamisen ja pilanteon kohteena yksin jääminen on sattunut, sattuu. Kun pojat olivat vetäneet letistä, saattoi (väsynyt ja elämästään kyllikseen saanut) äiti lohduttaa sanomalla vain, että ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”.

Äidin tilanteen voi jälkeenpäin ymmärtää, mutta tapahtumahetkellä koettu mielenapeus on voinut jättää pitkiksi ajoiksi tyhjän ja surullisen mielen, pettymyksen – ja joukon outoja kysymyksiä, kuten: ”Onko potkiminen todella rakkautta?”

Itse muistan erään pyhäkoulun joulujuhlan 1950-luvun loppupuolelta. Pyhäkoulu oli minulle erittäin tärkeä paikka ja siellä vietetty joulujuhla oli siksikin aina suurtapahtuma. Juhlan enkelikuoroon osallistuminen oli varmaan keskeinen herättäjä pitkäaikaiseen teatteri-innostukseenikin.

Toki joulujuhlan huippukohtia oli myös lahjojen jakaminen. Kukin toi pienen paketin juhlapaikalle mukanaan saadakseen jakotilanteessa vastaavan itse.

Niinpä minäkin sain pienen paketin, jota sitten posket punottaen kävin avaavaan. Paketissa oli hopeapaperinen pallo. Jännitykseni kasvoi, kun yritin saada tiivistä paperia siirtymään sen aarteen päältä, jonka odotin olevan pallon sisällä.

Sieltä löytyi keitetty peruna. Pettymys – ja häpeä siitä, että oletin tulleeni pilkan kohteeksi – oli valtava. Itkua nieleskellen palasin kotiin, jossa asiaan ei löydetty mitään vaihtoehtoista selitystä kuin olin jo sille itse antanut. Olinhan sentään itse vienyt lahjaksi pienen suklaalevyn. Kuka tätä kylmää, nahkeaa, keitettyä perunaa söisi?

Meni vuosia, vuosikymmeniä itse asiassa, ennen kuin eräässä Ekk-istunnossa, jossa käsittelimme näitä kasvuvuosiemme kokemuksia, tuli asiaan ns. uusi tulkinta, erittäin ymmärrettävä ja luultavasti täysin totuudenmukainen.

”No, etkö sinä nyt muista, että keitettyä perunaa hopeapaperiin käärittynä käytettiin kynttilänjalkana? Eikö ollenkaan tullut mieleesi, että joku oli `vielä sinuakin köyhempi´, ettei hänellä ollut varaa edes karamellipussiin ja askarteli sitten tällaisen koristeen pukinkonttiin, kun sellainen paketti kerran jokaiselta vaadittiin?”

Mielelläni, oikeastaan liikuttuneen kiitollisena, otin tuon uuden tulkinnan – totuuden – vastaan.

Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää asiat oikein.

15.10.2012

Eletty ja unohdettu?

Vanhan kouluni perustamisen 100-vuotisjuhlaan, Porvooseen, oli lauantaina 29.9., oli kokoontunut sankka joukko entisiä oppilaita. Rehellisyyden nimessä on sanottava, etten odottanut tästä Porvoon Naisopisto & Tyttölukion eli Nunnalan juhlasta sinänsä mitään veretseisauttavaa kokemusta esimerkiksi puheiden ja muun ohjelmasisällön suhteen. Tätä, jo 40 vuotta sitten lakkautettua internaattia olivat tulleet muistelemaan odotetusti ne henkilöt, joilla oli lähinnä ns. hyvä kokemus koulusta ja jotka halusivat sitä tälläkin juhlalla vahvistaa.

Minä olisin ennen kaikkea halunnut tavata luokkatovereita, joita on ollut vuosien mittaan jokseenkin vaikeaa tavoittaa. Muutaman sellaisen tapasinkin myöhemmiltä Nunnalan vuosiltani, mutta en ainuttakaan syksyllä 1965 – yhtä aikaa kanssani – aloittaneista, enemmän lukion kuin naisopistonkaan puolelta.

Juhlan jälkeinen aika onkin mennyt toipuessa tuosta tyhjiöstä, minkä nämä kaikki (noin 30 henkeä) poissaolollaan aiheuttivat. Sen lisäksi keskustelut parin paikalla olleen kanssa jäivät kytemään niin ”kohtitulevasti”, että kokemuksesta tiedän, ettei niitä voi olankohautuksella sivuuttaa.

Elämä tuntuu toistamiseen, jatkuvasti, syystä ja syyttäkin meitä erottavan. Jos kyseessä on halu unohtaa tietyt ajankohdat, tapahtumat, paikat ja ihmiset, jotka mahdollisesti on koettu suorastaan traumaattisiksi, pitäisi niitä sitä suuremmalla syyllä rohkaistua kohtaamaan ja käsittelemään.

Elämänkaarikirjoitus-prosesseissa on vahvistunut se huomio, että ihmisen elinvoimaa syövät traumat voivat pitkienkin aikojen jälkeen käsiteltyinä vapauttaa valtavasti niihin sitoutunutta energiaa. Samalla voi nousta esiin näiden hankalien kokemusten alle hautautuneita myönteisiä asioita.

Oma Nunnala-kokemukseni, joka oli peräti neljän nuoruusvuoden mittainen, oli vaikea. En ole sitä milloinkaan peitellyt, vaikka jo noina akuutteina vuosinakin asioiden ja olosuhteiden ja varsinkin omien tuntemusten esiintuominen ei kohdannut ymmärrystä.

Luultavasti ainakin osaksi tästä syystä jotkut muutkaan eivät ole päässeet tuntemuksiaan myöhemmin kunnolla avaamaan. Tietenkin myös se, että jokaisella on ”oma Nunnalansa” eli kokemukset vaihtelevat, voi hämmentää. Kokemuksia ei kuitenkaan pitäisi laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen, saati luokitella ihmisiä niiden mukaan.

Itse löysin kuin löysinkin tästä internaattiajastani lopulta myös myönteistä. Se oli seurausta siitä, että kauan ja perusteellisesti pyrin purkamaan koulun pitkälle elämääni ja valintoihini vaikuttaneen trauman ja negatiivisuuden. Vuosikymmeniä meni, mutta sitten toistuvat painajaisunet epäonnistuneista ylioppilaskirjoituksista vähin erin loppuivat.

 ”Nunnalan päiväkirjat” uudelleen työstettyinä avasivat aikoinaan tien fiktiokirjailijaksi, kun ”Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky” löysi niiden kautta muotonsa. Jos joku olisi tämän esikoisteokseni julkaisuvuonna 1988 tiedustellut oliko kirjan tutkintovankilalla (joka siinä lopulta räjäytettiin) jokin konkreettinen esikuva, olisin vastannut, että kyllä oli. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt.

Nunnalan perua on myös tietty ”vertaiskoulutus” (jota sanaa ei tietenkään 1960-luvulla edes tunnettu), jonka sain muutaman tytön käsittäneessä, pienessä piirissä. Sen päällimmäisenä tehtävänä oli säännöllisesti koulutuntien jälkeen purkaa päivän tapahtumat eli jakaa tunnelmat tuoreeltaan ja ilmaista asiat mahdollisimman ”oikeilla nimillä”.

Nunnalan aikana vahvistuivat omassa kokemuskentässäni kuitenkin ne asiat, jotka kantoivat jo silloin ja sittemmin pitkin elämää ja elämänkaarta. Meidän – joita eräässä koulusta ja sen oppilaista kertovassa kirjassa nimitetään aikalaisopettajan suulla ”1960-luvun lopun huonoksi oppilasmateriaaliksi” – on syytä näyttää, mitä ”materiaalia” oikeasti olemme, mikä meitä lannisti, mutta ennen kaikkea, mikä nosti, kantoi ja edelleen kantaa.

1.9.2012

Mihin kesä meni

Pitkään hain tietoja parista entisestä luokkatoveristani ystäväni kanssa – johon yhteys on välimatkoista huolimatta säilynyt reilut nelisenkymmentä vuotta. Tämän Nunnalan (Porvoon Naisopisto & Tyttölukion) huonekaverini kanssa etsittiin tyttöklaanimme paria (tiettävästi) elossa olevaa jäsentä ”guuglettamalla” ja ties miten.

Lopulta keksimme mennä edellä mainitun ja jo lakkautetun koulun oppilasyhdistyksen vuosikokoukseen. Sitä kautta saimmekin sitten käsiimme jäsenluettelon, josta löysimme näiden toveriemme nimet ja yhteystiedot. 

Sovittiin, että laadin yhteisen kirjeen molemmille. Vastausta sai odottaa kauan toisenkin osalta, toiselta sitä ei vieläkään ole kuulunut.

Tuon toisen luokkatoverini – joka oli klaanimme nuorin – poika ilmoitti äitinsä olevan viime syksystä lähtien hoivakodissa dementoitumisen vuoksi. Sitä ennen hän oli asunut viisi vuotta vain kivenheiton päässä minusta, naapurikorttelissa. Pam!

Mihin ”kesä” meni?

Vuosikausia mietimme ja kaipailimme, mutta emme oikein osanneet riittävän jämerästi työskennellä yhteyden saamiseksi. Sitten tulee tällainen tieto. Mikä meitä kaikkia riivaa, ettemme pidä, osaa tai halua pitää yhteyksiä niihin muutamiin ihmisiin, joilla kuitenkin on ollut ihan todellista merkitystä jossakin elämämme vaiheessa?

Pahinta ei kai ole edes se, että se on tapahtunut ns. hyvistä syistä vuosien mittaan yhdelle ja sun ihmissuhteelle. Aika kun ei suosi sellaista elämän verkkaisuutta, jota ystävyyden ylläpito tarvitsisi. Se olisi kuitenkin ihmiselle parempi kuin tämä pirstaleisten, sattumusten ohjaamien projektien ja saippuakuplamaisten kohtaamisten tyylilaji. 

Niin, pahinta on tietysti se, että tätä hukkaamista tapahtuu parasta aikaa, juuri nyt. ”En ole laittanut pitkään aikaan kunnon viestiä sinne, vaan eipä ole sieltäkään tullut kerrassaan mitään tänne.”

 Moni meistä tulee havaitsemaan vasta marraskuussa, että ei ole eletty kesää enää pitkään aikaan. Se on mennyt.

1.6.2012

Kuilun ylitys

Viimepäiviä on hämmentänyt suru ja lukuisat kysymykset siitä, miksi jälleen olemme olleet todistamassa nuoren ihmisen järjetöntä käyttäytymistä ja sen aiheuttamaa pahaa ja pitkäkestoista jälkeä. Aihetta syvälliseen mietintään olisi senkin jälkeen, kun mediakohu tapahtuneen ympärillä laantuu ja kohinan kohteet vaihtuvat. Itsetutkistelun tarve ei kuitenkaan vähene, vaan sen pitäisi yltää jokaiseen meistä, sillä mehän tämän ihmisyhteisömme olemme luoneet tai ainakin sallineet sen tällaiseksi muotoutua.

Ennen kaikkea se on tarpeen meidän vanhempien ihmisten kohdalla, koska asiat nyt yksinkertaisesti menevät siinä järjestyksessä, että ensin olimme me, sitten tulivat he, meidän jälkeläisemme, lapsemme ja nuoremme.

 

Elämänkaarikirjoitus-malli, jossa omaa elämää pohditaan, kartoitetaan ja kirjataan seitsemän vuoden jaksoissa, on todistanut, miten ikäjakso 14 – 21 on yksi ehdottomasti haasteellisimmista ihmisen elämässä.

Tässä kohden törmäävät usein raastavasti yhteen lapsuuden ja varhaisen nuoruuden haaveet ja se todellisuus, jossa kulloinkin eletään eli vallitseva yhteiskunta, yhteisö ja sen odotukset, vaateet. Tähän mylläkkään vielä lisättyinä yksilön oma lähipiiri, perhe ja kaverit, sekä omat sisäsyntyiset unelmat ja paineet, persoona – geneettisesti peritty ja omien valintojen myötä kehittyvä.

Ilman suurempaan tähänastista elämänkokemusta nuori, kasvuperheestään (hinnalla millä hyvänsä) itsenäistymään pyrkivä ihminen, on kuitenkin kuin riippusillalla, edestä ja takaa putoilevien, löysien lankkujen päällä kuilua ylittävä, varsin yksinäinen olento. Tilanne on pelottava ja hengenvaarallinen, vaikka maisema sinänsä olisi mitä kaunein.

Missä tästä on se suojelusenkeli, joka juuri tällaisessa paikassa kuvattuna esiintyi ”ennen vanhaan” lapsen pinnasängyn yläpuolelle ripustetussa taulussa? Poltettiinko se yhtä joutavana jäänteenä kuin lapsuuden usko suojelukseen yms. sitä myötä, kun katsottiin, ettei se tosipaikan tullen kuitenkaan toimi?

14 – 21-ikävaiheen kuilun ylitys on vaarallinen matka lapsuuden suojatusta olotilasta maailmaan, joka ei vastaa ihannetta oikeudenmukaisesta, rehellisestä, erilaisuudelle tilaa antavasta paikasta. Päinvastoin, nuori ihminen kohtaa korruptoituneen, usein ruman ja ”syntisen” maailman, jossa rehellisyys ei ”peri maata” ja jossa esimerkiksi kyynärpäätaktiikalla ja suhteilla edistytään, saadaan mahdollisuuksia ja saavutetaan asemia.

Mitä ihanteellisempi ja tässä mielessä ”mustavalkoisempi” nuori on, sen vaativamman matkan hän joutuu käymään löytääkseen väylänsä ilman, että menettää toivonsa ja uskonsa hyvyyteen – elämässä, toisissa ihmisissä ja itsessään.

Kyse ei ole pelkästään kodin kasvatuksesta, koulusta tai kavereista. Eikä missään tapauksessa siitä, onko esimerkiksi 18-vuotiaalla pojalla ”vakituista seurustelusuhdetta”, mikä nykyisellään tuntuu olevan ainakin mediassa yksi ei-syrjäytyneen ihmisen merkki. Peräänkuulutettujen onnistumisen elämyksien joukossa pitäisi olla kokemus myös siitä, että epäonnistumisetkin kuuluvat elämään – jopa niin, että nimenomaan epäonni jossakin asiassa voi osoittautua myöhemmin varsinaiseksi onnenpotkuksi!

 

Kun puhutaan syrjäytymisestä, olisi hyvä tarkentaa, mistä nuori ihminen oikeastaan syrjäytyy silloin, jos hän ei ihan heti – myös toisten ihmisten helpotukseksi – löydä mutkattomasti tietään aikuisuuteen? Työhön ja toimeen tarttumisen mahdollisuus toki purkaa paljon turhaa ja turhauttavasti vellovaa energiaa, millä varmasti moni asia löytäisi helpommin myönteisen ratkaisunsa. Olisiko kuitenkin paineita vähennettävä esimerkiksi aikataulutuksen suhteen? Missä on erilaisuuden sieto tässä asiassa?

Ihmiset kehittyvät eri rytmissä, tietyt osa-alueet yhden ihmisen sisälläkin voivat tehdä sen. Älyllisesti voidaan olla tiedemiestasoa, mutta sosiaaliset taidot ovat 10 vuotta ikäkautta jäljessä. Helposti koukuttavat ja luonnollisista (ja usein hankalista) ihmiskontakteista etäännyttävät virtuaalimaailmat eivät paranna tätä asiaa. Lisäksi mm. uhkakuvia pursuavan tiedon jatkuva virta antaa yhä suuremman mahdollisuuden repivälle maailmantuskalle, mikä on todesta otettava sieluntila ja josta nauru on kaukana.

 

Missä ovat ”enkelit”? Suojaava taho, tahot? Missä on viisas, omat tuskansa ja epäilynsä totuudellisesti kohdannut aikuisuus? Missä ovat hengellisesti ja henkisesti ihmisen mittaansa kasvamaan pyrkivät ihmiset, joiden rinnalla oloa ja neuvojakin ihminen kaikissa ikävaiheissaan tuntuu kaipaavan?

Kirkot täyttyvät suru-uutisten satuttamista, mutta moni jää tässäkin tilanteessa kotiin, kapakkaan tai mihin tahansa – joka tapauksessa yksin kysymystensä tai sanattomuutensa kanssa.

Mutta: ehkä vasta sitä kautta, suuressa neuvottomuudessa, jotakin alkaa selkiintyä. Ehkä meidän olisi syytäkin vetäytyä syrjään, jotta tulisi tilaa uusille vastauksille.

 

 

15.4.2012

Näköala vuorelta

Kevään tässä vaiheessa Elämänkaarikirjoitus-kurssit alkavat olla loppusuoralla, euforiset – ja haikeat päättäjäisistunnot ovat ajankohtaisia.

Se tietää hyvästejä, tiet eroavat eivätkä ihmiset ehkä enää tapaa. Mutta jos ryhmät alkavat kokoontua kurssinsa jälkeen itsenäisesti – kuten aika usein tapahtuu – alkaa uusi, erilainen, mutta kuitenkin intensiivinen,  jakamiseen kasvaneiden ihmisten ystävyyden vaihe.

Lisäksi on tietenkin mahdollista ja toivottavaa, että jotkut peruskurssilaisistani lähtevät kartuttamaan kokemustaan ohjaajina ja tulevat mukaan luotsaamaani Ekk-ohjaajien ryhmään!

 

Omalla kohdallani talvi on ollut kuin ”ylitettävä vuori”, voimia kysynyt ja vienyt, mutta poikkeuksellisen paljon myös uutta, suorastaan käänteentekevää ajateltavaa antanut. Käsikirjoituksen työstäminen – joka on tapahtunut paljolti alitajuisella tasolla ja kurssien ohjaamisen ohella – on myös vienyt energiaa, vähän salakavalastikin. Silloin tällöin olen herännyt aamuyöstä kirjaamaan muistiin ajatuksia, joita tämä prosessi on synnyttänyt. Nyttemmin olen huomannut olleeni jo pidemmän aikaa muutoksessa kirjoittamani materiaalin ja kaiken siihen liittyvän suhteen. Aivan viimeaikaiset oivallukset tulevat mitä ilmeisemmin oikaisemaan käsittelemäni aihekokonaisuuden painopistettä.

 

Kirjailijan työ on tunnetusti hyvin yksinäistä, siitä ei päästä mihinkään. Monia teemoja voi toki samanhenkisten kanssa jakaa – mitä paperille saa lopulta aikaan, on itse vastuussa.

Sen lisäksi, että kurssilaisten kirjoittama materiaali, elämänkokemus, ja oma kirjoittamisprosessini pitävät käynnissä pohdintaa, tähän asiayhteyteen tavalla tai toisella liittyvää kirjallisuutta tarttuu kauppojen hyllyiltä ja ties mistä tilanteista alituisesti mukaan. Vaikka kirjoihin ehtii useimmiten paneutua vain pätkittäin ja hajanaisesti, ne ovat mukana vahvistamassa ja rohkaisemassa sitä, mihin suuntaan oma työ kehittyy.

Tarttumisetäisyydellä ovat tällä hetkellä eri puolilla huusholliani ja mikä missäkin vaiheessa tutustumista mm. teokset; ”Constance – the tragic and scandalous life of Mrs Oscar Wilde”, (Franny Moyle), ”Pitkän iän salaisuus” (Howard S, Friedman & Leslie R. Martin), ”Nina Schenk Gräfin von Stauffenberg – Ein Porträt” (Konstanze von Schluthess), ”Tie tuolle puolen – miltä kuoleminen tuntuu” (Bernard Jakoby) ja ”The Return of the Prodigal Son – A Story of Homecoming” (Henry J.M. Nouwen).

 

Menemättä näihin kirjoihin yksityiskohtaisesti, mikä niissä on yhteistä? Elämä, kuolema ja valinnat. Niistä on aina kyse, joka päivä ja lopulta. Näiden raamien sisään kaikki asettuu.  

Mitä pidemmälle olen kokemuksellisuuden kanssa tekemisissä, sen tärkeämmäksi tulee totuudelle avautuminen – totuudellisuus elämänasenteena – yhä laajemmin. Tähän on kätkettynä myös se ”näköala, joka vuorelta avautuu”; todellisen vapautumisen mahdollisuus.

1.3.2012

Jakamisen kenttä

Hyvässä ihmisten välisessä suhteessa ja kanssakäymisessä jakaminen toteutuu vähinkin sanoin, jopa sanoitta. Huonoa ihmissuhdetta eivät sen sijaan paranna sanatkaan, usein oikeastaan vain pahentavat.

Mistä on kyse?

Ihmisten kohtaamisissa yhdistyvät heidän kenttänsä, joka on ratkaisevasti enemmän kuin jokin ”kupla” eli vain se oma todellisuus, jossa kukin elää. Kenttä on yhteydessä myös kollektiiviseen tajuntaan, muistiin ja historiaan, genealogiseen ja psykogenealogiseen.

Kun kaksi ihmistä kohtaa, tapahtuu tunnistamista – rakastuessa peräti sellaisella voimakkuudella, että ”on kuin olisi tuntenut toisen koko ikänsä”.

Niin usein onkin, mutta aika eri tavalla kuin alkuun ymmärretään.

Tuo tuttuus voi johtua samanlaisten tekijöiden tunnistamisesta tuossa yhteisessä kentässä. Ehkä ne ovat yleensä myönteisiä, mutta yhtä hyvin myös negatiivisella etumerkinnällä varustettuja, jo aiemmin huonoiksi koettuja asioita. Ihminen voi tunnistaa saman ”sudenkuopan” kuin aikaisemmin ja sitä paitsi ”kotiin tulemisen” käsitteen sisältö ja laatu riippuvat myös siitä, mitä on ”kotinaan” oppinut pitämään.

Aivotasolle piirtynyt malli lähi-ihmisten keskeisistä suhteista voi siten olla tuttu sen ikävimmässä merkityksessä kuten vähättelyn, vaikenemisen, hylkäämisen ja turvattomuuden pesänä – siis oikeastaan kodittomuutena. Jollei ihmisen oivallus oman ”koti-mallinsa” vinoutuneisuudesta johda muutokseen suhteessa omaan itseen, on ”kodittomuus” yleisenä nimittäjänä hänen kaikissa ihmissuhteissaan.

Muutos tarkoittaisi terveen itsetunnon ja itsekunnioituksen vahvistumista, kykyä sitoutua ripustautumatta, rakastaa rajansa ja rajoituksensa tuntien.

 

Elämänkaarikirjoitus-ryhmät ovat tässä vaiheessa lukuvuottaan ja talvea tärkeässä kohdassa eli kun noin ¾ osaa kurssista on käyty ja päästy taustatarinoiden jälkeen omissa ikäjaksoissa +- 35-vuoden ikään. Tässä kohtaa ryhmässä kokemusten jakaminen tulee vaiheeseen, jossa oma tarina saa tärkeydestään huolimatta väistyä syrjemmäs siltä voimistuneelta kiinnostukselta, jota toisten elämä ja valinnat herättävät.  ”Sinä” ohittaa siis ”minän”.

Voisi tietysti kysyä, miksi tähän menee näinkin ”pitkä” aika, eivätkö nuo edellä mainitut kentät tässäkin tapauksessa yhdistyneet heti, kun ryhmänä tavattiin ensimmäisen kerran?

Luottamuksen rakentumiselle on annettava aikaa. Jokaisen on ryhmässäkin useampaan kertaan kohdattava oma uhriutumiselle altistumisen kokemuksensa, kyettävä se jakamaan sekä selvittävä tilanteesta eteenpäin.

Tätä kautta yhteinen kokemus ja luottamus kuitenkin kasvavat, rohkeus lisääntyy ja syvempi kuunteleminen – ja kuulemisen ymmärtäminen – tulevat mahdollisiksi. Ryhmän ”sisäinen koheesio johtaa yhä enemmän yhteisiä tapaamisia.

Ohjaajalle tämä on myös kuin kevään koitto. Lumet eivät vielä ole sulaneet – luonnossakaan – mutta linnut laulavat jo uudella tavalla.

 

 

 

15.1.2012

Valinnanpaikka

Kansa valitsee pian maalle presidentin.  Kampanjaa on tosin käyty kauan, miltei edellisistä vaaleista lähtien. Tämä vuosien mittainen show on lisäksi keventynyt sitä mukaa, kun maailman ja maan asiat ovat käyneet raskaammiksi.

Jos minulta kysyttäisin, millaisen presidentin haluaisin, vastaisin ensinnäkin, etten sellaista, joka on hiihtänyt jo aikansa Kekkosen perässä tai tämän edelläkin – riippuen siitä, mistä päin hän itse haluaa asiaa katsoa. En siis häntä, joka on luultavasti jo sisustanut Tamminiemen oman makunsa mukaan ja pitänyt siellä jo parit kekkeritkin – mielikuvissaan.

Mutta en myöskään halua sellaista presidenttiä, joka jälkikäteen kertoo tämän maan presidenttiyden olleen hänelle ”vain syrjähyppy” kansainvälisellä uralla. On maamme pieni, köyhäkin, mutta ei koskaan niin köyhä, etteikö olisi varaa ihmiseen, joka näkee riittävästi arvoa ja tehtävää tämän pohjoisen maan ihmisissä ja heidän elämässään, iloissaan ja ongelmissaan. Näitä jälkimmäisiäkin on ihan ratkottaviksi asti.

Enkä halua presidentiksi ihmistä, joka ilmestyy Hakaniemen torille itsenäisyyspäivänä ns. köyhien juhliin saadakseen sympatiapisteitä tai mitä tahansa myönteistä julkisuutta.

Tarjolla olevat ehdokkaat edustavat aika hyvin suomalaisia, ainakin nopeasti vilkaistuna. Ns. ”vanha, viisas nainen” puuttuu joukosta (niin kuin monesta muustakin paikasta) – tosin tässä tapauksessa ehkä siksi, että sellainen on ollut vallassa viimeiset 12 vuotta.

Ehdokkaista kolme kuuluu luterilaiseen kirkkoon, kolme on siviilirekisterissä, yksi on helluntailainen ja yksi katolinen. Siviilisääty ja seksuaaliset suuntautumiset ovat olleet jonkin verran tapetilla, mutta onneksi eivät pääasioina.

En ole ollut niin innokas, että olisin kaivanut esiin ehdokkaiden ”isovanhempien tarinoita”, mutta sekin saattaisi olla aiheellista tehdä. Näennäisestä ”kirjavuudestaan” huolimatta, joukko voisi olla taustoiltaan varsin homogeeninen.  Kaikilla on takanaan – nuorimmallakin – kokemusta, pitkää poliittista uraa sekä pyrkyä ja paineensietoa, vaikka pinna tuntuu joidenkin kohdalla välillä kiristyvänkin.

Mutta kokemusta on myös valitsijoilla! Asioiden tila maassa ja maailmassa on sen verran vakava ja sekava – eikä kehitys lupaa yhtään parempaa – että löysiä lupauksia esimerkiksi siitä, ettei suomalaisilla ole mitään pelättävää, ei kannattaisi heitellä. Yhtä ja toista pelättävää on, nyt olisi päinvastoin löydettävä rohkeus kohdata nämä pelot eikä pistää päätä pensaaseen.

Entä olenko jo valinnut suosikkini, peräti ennakkoon äänestänyt jotakuta? Toki, hyvä ehdokas selvisi minulle jo viime eduskuntavaalien aikaan, kun satuin kokeilemaan Sivistyksen vaalikonetta. Voitto ei tulle kysymykseen, se lienee varmaa, mutta ”jalo kilpa” onkin nyt tähdellisempää, myös tulevaisuuden kannalta.

En ole monarkisti, mutta kadehdin – myönteisessä mielessä – tänä päivänä tanskalaisia, jotka saavat juhlia 40 vuotta vallassa ollutta ja tavallaan itse kruununperilliseksi valitsemaansa kuningatarta! Tanskan Margareeta II on ollut aina ”lempparikuninkaalliseni” viisaana, lahjakkaana ja luonnollisesti ikääntyvänä, häikäisevän upeana naisena.

Tietenkin hän on etuoikeutetussa asemassa, mutta ”juju” on siinä, että hän on osannut tämän osansa hienosti ja luovasti kantaa, mikä on tehnyt hänestä myös ”alamaistensa” rakastaman kuningattaren. Ja se, ehkä varsinaisesti nimenomaan se, myös näkyy hänessä.

Toivon samaa tulevalle presidentillemme!

 

 

 

 

1.12.2011

Valoa

Meneillään olevan vähälumisen tai kerrassaan lumettoman myöhäissyksyn pimeys imee kaiken valon – ja vähältä pitää – voimatkin.

Valoa tulee onneksi muualtakin kuin ulkoa.

Ekk-ryhmissä on käyty läpi mm. erilaisia sotia ja niiden vaikutuksia suomalaisiin perheisiin, sukuihin ja sukupolviin. Minulle tämä onkin jo 13. ”sodan syksy” elämästään kirjoittavien, syitä ja seurauksia pohtivien ihmisten kanssa. Nyt kokemuksessa on mukana ja sitä laajentamassa myös ryhmä Ekk-ohjaajaoppilaita.

Mikä on se valo, joka loistaa kirkkaana silloin, kun käsiteltävät aihealueet ovat usein aika raskaita – kuten nuo em. sodat kaikkine vaikutuksineen?

Se on ymmärryksen ja myötätunnon valo, joka ei pyri jälkiviisaisiin paljastuksiin, vaan valottamaan aikaisempien sukupolvien elämää ja ratkaisuja eri puolilta niin, että ne suhteutuisivat aikaansa, olosuhteisiin ja vallitsevaan yhteiskuntaan ja tulisivat näin syvemmin ymmärretyiksi.

Näinhän me varmaan haluaisimme, että meitäkin ja valintojamme tultaisiin tarkastelemaan sitten, kun me emme enää ole niistä kertomassa.

Toisaalta aika antaa todella myös uudenlaisen perspektiivin. Jonakin päivänä myös me ja meidän sukupolvemme valinnat nähdään monelta osin kirkkaammin kuin me tätä aikaa eläen vielä pystymme näkemään. Mehän emme vielä näe tekojemme seurauksia, vaikka kykenisimme jotakin aavistelemaankin. Emme myöskään – niin kuin eivät aikaisemmatkaan sukupolvet ”myrskyn silmässä” ollessaan – tiedä sitä, mitä tapahtuu parasta aikaa eripuolilla maailmaa, mitä on syntymässä, liikkeelle lähdössä, mitä kuolemassa, sammumassa. Tämä tieto tulee tunnetuksi vasta myöhemmin. Ja siinäkin tapauksessa, että kykenisimme herkästi näkemään virhevalinnat, kun ne ovat toisten tekemiä, omissa asioissamme harva meistä on ns. kaukaa viisas.

Tietämisen valo on vapauttavaa ja parantavaa silloin, kun se tuo esiin pimentoon kätkettyä tavalla, jossa ei ole muka tuomiota, vaan ymmärrystä ja armahdusta.

Vaikeuksia tulee, jos asiayhteyksiin liittyy esimerkiksi stigmatisointia, leimaamista tavalla, joka on hyvin mustavalkoinen. Sukupolvien traumaattiset ketjut eivät katkea ennen kuin uhriuttamisen ja uhriutumisen syvät alkujuuret löytyvät. Nämä ovat haasteellisia prosesseja, jotka kohtaavat usein voimakasta sisäistä ja ulkoistakin vastustusta. Ihmistä tai tahoa, mitä on totuttu syyllistämään, ei haluta ymmärtää, häneen ei luoteta. Pahaksi leimattu suorittaa osaansa myös siksi, että muut saisivat tilaisuuden olla vähän parempia.

 

Itsenäisyyspäivä lähestyy, kohta on joulu. Lahjapaketteihin kääriytyy monia muistelmateoksia, yhä enemmän muidenkin kuin merkkimiesten, sotapäälliköiden, sillä myös rivimiehet ja naiset ovat tarttuneet kynäänsä ja ryhtyneet kertojiksi. Se on terve ja tasapainottava suuntaus!

Adventtikalenterin luukkuja avataan odotuksen tunnelmissa.

Mitä odotamme joululta – mitä merkitsee meille tänä vuonna juhla, jonka vietossa usein tärkeimmäksi määritellään toisilleen läheisten ihmisten, perheen, sukulaisten ja ystävien yhdessäolo? Todellinen läheisyys voi toteutua vain rehellisessä avoimuudessa, totuudellisuudessa, siksi se on toteutuakseen vaativa – ja jääkin usein toteutumatta. On ehkä sittenkin helpompaa ymmärtää aikaisempia sukupolvia kuin nykyistä, kauempana olevat ovat lähempänä kuin läheiset!

Ehkä pitäisi laskea ns. odotustasoa, olla vähempään tyytyväinen myös ihmissuhteissa. Täydellisyyteen ja täyttymykseen on pitkä matka, mutta:  jouluakin on jo sen odotus.