10.9.2018

NUORUUTENI NUNNALA – mietteitä ja kommentteja saamiini palautteisiin

Niin totta

Kirjailija paljastaa itsensä – enemmän tai vähemmän – aina ja mitä tahansa, fiktiota tai ns. faktaa kirjoittaessaan. Mutta tietenkin todella alttiiksi itsensä hän laittaa omakohtaisista kokemuksistaan kertoessaan.
Mutta myös lukija tekee saman kommentoidessaan, kertoessaan siitä, mikä kirjassa nousi keskeiseksi, mitä tunteita tai kysymyksiä se herätti. Sanavalinnat ja kiinnostuksen kohteet sekä se, mistä palautteessa vaietaan, kertoo antajasta itsestään – enemmän kuin kirjasta.
Syyskuun alussa ilmestyneeseen Nuoruuteni Nunnalaan on jo nyt, melko lyhyessä ajassa, reagoitu enemmän kuin mihinkään aikaisempaan kirjaani. Fantasiafiktiot olivat kai kaikin tavoin vaikeita ja Elämänkaarikirjoitus-kirjat taas tavoittivat lukijansa pikku hiljaa, verkkaisesti.
Palautetta on ollut myönteistä, kannustavaa ja innostunutta, moni tuntuu menneen prosessiin itsekin miettiessään omia kasvuvuosiaan. Ihmetystä on herättänyt varhaiskypsät ja analyyttiset päiväkirjamerkinnöt, mutta kokemukseni on, että tässä ikävaiheessa monella on ollut potentiaalia syvälliseen pohdiskeluun enemmän kuin viitsii muistellakaan. Olkoonkin, että ilmaisusta puuttuu myöhemmän elämänkokemuksen tai ammattiopintojen tai vaikkapa filosofisen tai psykologisen kirjallisuuden sanoitusta – ”Asioiden sanoittaminen” on sinänsä lähes terapiatermi. Tietty mustavalkoisuus ja kokemattomuus antavat toisaalta sanomiselle varmuutta, joka aikuisemmasta ilmaisusta on katsottu hyväksi lieventää. Asioiden kärjistäminen on nuoruuteen kuuluvaa. (Kuten usein myös lehtikirjoitteluun, jossa asioita yksinkertaistetaan, vaikka ne eivät lähemmin tarkasteltuna niin yksinkertaisia olisikaan.)
Olen saanut palautteita lähimmiltä ystäviltä – kiitos heille – aika nopeasti! Elämänkaarikirjoittajat ovat myös olleet ahkeria lukijoita. Entisistä nunnista ne, jotka ovat ikään kuin asianomaisia, ovat reagoineet myös. Olen erityisen kiitollinen repliikistä, jonka yhdeltä heistä sain tarkkasanaisen analyysinsä päätteeksi: ”Se oli niin totta.”
Kokemuksellinen totuus on omakohtaisesti koettua elämää. Se ei riistä toisilta mahdollisesti täsmälleen samasta ajassa ja paikassa koettua, ihan erilaista todellisuutta, mutta pitää kiinni omastaan. ”Koko totuus”, joka ei ole kenenkään hallussa täydellisesti, se ei kuitenkaan ole ”jossain siinä välissä” kuten useinkin kuulee ja lukee tällaisista tapauksista sanottavan. Jos joku näkee asiat mustina, toinen valkoisina – ei todellisuus ole harmaata, vaan mustaa ja valkoista kokijasta riippuen. Itse asialla ei välttämättä ole edes mitään väriä, mutta ns. koko totuus ei myöskään ole harmaata.
Nunnala on paitsi koulukokemus, myös aika- ja ikäkausikuvaus ja takkuileva kasvutarina vähintään yhtä takkuilevine taustatarinoineen. Identiteetin vahvistumisen kannalta tuiki tärkeä ikävaihe valui ikään kuin hukkaan ja jatkosta oli odotettavissa itsen etsintää vuosikausiksi. Vaikka tämä asia on ollut iät ja ajat tiedossani, vasta tämä kirjan kolmas työstämisprosessi ja oikeastaan vasta, kun se oli päättynyt, antoi vahvan oivalluksen. Laitoksessa, jossa ei nähty tehtäväksi nuoren ihmisen ainutlaatuisuuden ja hänen lahjakkuutensa tukemista, jo valmiiksi hauraan identiteetin kärsimä murentuminen oli näiden vuosien tuhoisin seuraus.
Mutta kaiken kaikkiaan, olen kirjan valmistuttua ja ns. ulos päästyä, siirtynyt uuteen vaiheeseen. Elämässä kannattaa aina kysyä, mikä on totta ja millaista totta se kenenkin kannalta on. Sen lisäksi on kysyttävä, mikä on ollut totta ja miksi. Yrjö Kallinen puhui aikoinaan siitä, miten ”elämme unessa”. Tuntuu siltä, että vielä useammin me elämme suoranaisessa valheessa. (Sitä lienee tosin Yrjökin tarkoittanut.) Se, että nykyisin puhutaan paljon valetotuuksista ja niiden levittämisestä, ei kyse suinkaan ole uudesta ilmiöstä, päinvastoin. Jo Raamatun paratiisikertomus selittää omalla tavallaan ihmisen perustaipumuksesta välttää totuutta. Voisi melkein sanoa, että on ihmisen elämänmittainen tehtävä pyrkiä etsimään ja vahvistamaan totuudellisuutta omassa elämässään ja valinnoissaan.
Sillä on – päinvastoin kuin valheella – vapauttava vaikutus.

 

Miina –

Reflektoit palautteessasi sitä samaa, mihin minä olen tällä reilut 50 vuotta kestäneen prosessin tuotoksella ”Nuoruuteni Nunnalassa” pyrkinyt.  Itse asiassa vasta kirjoitusprosessin viimevaiheessa aloin tajuta, että se, mistä on kyse, on tietty ”elämän valhe”, mihin olen hyvin nuoresta joutunut ja pakotettu, kun en ole hyväksytty olemaan sitä, mitä ja millainen olen. Opetellessani elämään erilaisten torjunnan muotojen kanssa, olin vähitellen etääntynyt omasta todellisuudestani, ydinitsestäni ja hyväksynyt elämän ”fiktiossa ja valheessa”.

En sano paenneeni teatterin tekemiseen (jota harrastin aktiivisesti tähtäimessä näyttelijän ura) tai fiktioiden kirjoittamiseen, jopa Elämänkaarikirjotus-mallin kehittämiseen – joissa kaikissa on ollut missiona ”pelastaa maailma”, toiset ihmiset. Nämä tiet olen valinnut siinä mielessä oikein, etten ole lopullisesti uhriutunut.

Mutta pikku hiljaa tämä kaikki on alkanut viedä voimia ja näillä ”viimeisillä voimilla” oli ja on nyt kohdattava kaikki peruspelot. Niillä uhaten minua on pyritty vaientamaan, pysymään tietynkokoisena ja hyväksymään stigmat, joita mahdollisesti ja todennäköisesti kannan jo ylisukupolvisten, käsittelemättä jääneiden asioiden ja vääristymien vuoksi.

Se, että on ollut tunne, että tulee hyväksytyksi vain jossakin roolissa, ei omana itsenään, on tullut nyt tiensä päähän. Tässä kohden minun on kohdattava ihmisen peloista suurin: hylätyksi tuleminen. Luulisi siihen olevan tottumuksen tuomaa kannustettakin – mutta ehkä tässä onkin ensisijaisesti kyse siitä, etten itse hylkää itseäni.

Hiljattain luin varhaisen hylkäämisen pitkäaikaisvaikutuksista ihmisen elämään, asenteisiin ja valintoihin. Hylkäämistä on monenlaista – myös sellaista, jossa ihmistä ei oteta millään vakavuudella huomioon, häntä ei nähdä eikä kuulla, saati kuunnella. Hänet voidaan roolittaa joksikin, pahimmillaan ”mustaksi lampaaksi”,  jos sellainen malli on ollut käytössä määritellä erilaiseksi tai hankalaksi koettu.

Ihminen tarvitsee kuitenkin hyväksyntää ja huomioimista omana itsenään yhtä kipeästi kuin ruokaa ja lämpöä.  Tämän saavuttaakseen ja hylätyksi tulemisen välttääkseen hän ääripäissään valitsee jo hyvin pienestä pitäen joko miellyttämisen tai sen vastakohdan eli sen, ettei ainakaan muita miellyttämällä halua saada yhtään mitään. Tämä jälkimmäinen asenne tulkitaan usein kapinallisuudeksi.

Kummassakin tapauksessa tapahtuu identiteetin katoa ja vääristymistä. Ihminen kävelee myös omien tarpeittensa, toiveittensa ja tavoitteittensa, itsensä yli. Käy kuin sille ns. entiselle tytölle, joka ei suostunut koskaan pitämään mekkoa – jota voisi pitää vaikka naisellisuuden symbolina – vain siksi, että äiti sitä halusi.  Siinä kapinassa kärsi lopulta myös tyttö itse, hänen kokemuksensa naisena olemisesta muuttui, ehkä kapenikin.

Nyt mietin tässä, miten kauan omalla kohdallani taistelu annettuja rooleja, ”lainaidentiteettejä”, vastaan on vienyt voimavaroja, kaventanut omia mahdollisuuksia, ja pahimmillaan uhriuttanut tilanteissa, jossa olisi  – sittenkin – pitänyt puolustaa itseään reippaammin?  Päällepäinhän minusta ei uskoisi, että olisin milloinkaan ollut vailla puolustajaa, tukea tai apua.

Pohdin mm. sitäkin, miksi suhteeni Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon on ollut  niin poukkoileva. Yksittäisiä ihmisiä, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä kirkon piirissä, löytyy sieltä, täältä, mutta varsinaisesti minut on pidetty jonkinlaisen turvallisen välimatkan päässä (myös herätysliikkeissä, ei sen puoleen). Miten tämä ilmiö liittyy mainitsemaani varjoelämään, on eräs tuleva pohdiskelun alue – eikä mitenkään kevyimmästä päästä.

Kyse on identiteetistä, itsestä, mutta myös auktoriteeteista – ja ketkä niitä milloinkin ovat tai edustavat. Ja millä tavalla – ja oikeudella.

Mainokset
1.1.2015

Kysymyksiä ja vastauksia

Vastailen tällä blogi-palstallani www-sivujeni sähköpostin kautta tulleisiin kysymyksiin koskien Ekk:ta, mutta myös muuta toimintaani kuten fiktiivisiä kirjojani tai kirjoittamisprosesseja yms.

Miten uusinta kirjaasi on otettu vastaan? Oletko yllättynyt jostakin uusimpaan kirjaan liittyvästä reagoinnista?

Palautetta, mitä viime heinäkuun lopussa ilmestynyt kirjani ”Elämässä eteenpäin – irti uhriutumisesta” on vuodenvaihteeseen 2014/15 mennessä saanut, on tullut harvakseltaan, mutta se on ollut poikkeuksetta hyvää, jopa erinomaisen innostunutta. Joistakin kommenteista käy ilmi, että kirjaa on luettu useampaan kertaan ja ajatuksella. Tällainen palaute on tietysti kirjoittajalle todella rohkaisevaa. Sekin tunne on, että samoin kuin ”Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat”, tämäkin kirja hakee lukijakuntansa ajan kanssa ja vaikuttaa kauemmin kuin vain yhden ns. myyntisesongin.

En tiedä, olenko ollut hirveän yllättynyt kommenteista, joita olen saanut, mutta kiitollinen varmasti. Sekään ei periaatteessa ole yllättänyt, että kommentit ovat tulleet nopeammin mieluummin täysin tuntemattomilta ihmisiltä kuin niiltä, jotka tavalla tai toisella kuuluvat ns. lähipiiriini.

Esikoiskirjasi ilmestymisen jälkeen koit yli puolen vuoden euforian ajan. Kerroit, että siinä tuli todistettua niin monta asiaa ennen kaikkea itsellesi. Milla mielellä nykyisin ajattelet esikoiskirjaasi? Mikä sen merkitys on sinulle nykyisin?

Jo silloin, kun esikoiskirjastani ”Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky”, AH 1988, tehtiin kustannussopimus, ajattelin, että tätä ei olisi tehnyt kukaan muu kuin Paavo Haavikko. Olen samaa mieltä edelleen. Joskus ”muurissa on rako” ja (elämän) tilanteet muuttuvat dramaattisesti sellaistenkin kohdalla, joilla tuntuu useimmiten olevan vain ns. seinä edessä. ”Metsäkyyhky” todisti itselleni sellaisen olemassaolosta, jonka olin tiennyt jo kauan, mutta jota en ollut voinut saada aiemmin toteutettua.

Esikoiskirjallani on edelleen sekä konkreettinen ”tehtäväksianto” kirjoittamiseeni että symbolinen, osin mystinenkin merkitys elämälleni ja työlleni.

Kenelle suosittelet nykyisessä rankassa maailmanajassakin ekk-kurssin intensiiviselle matkalle uskaltautumista? Miksi matka kannattaa tehdä?

Periaatteessa kenelle vain, joka kokee, että rehellinen, totuudellisuuteen pyrkivä elämän inventaario olisi syytä tehdä. Kurssille ei kuitenkaan kannata hakeutua, jos ei suostu siihen, että prosessi voi muuttaa siihenastisia käsityksiä asioista ja kokemuksista, myös omasta taustahistoriasta. Siinä joutuu vain tarpeettomasti painimaan ”taivaiden valtoja vastaan”.

Ekk:ssa ei ole kyse mistään kilpakirjoituksesta, vaan itsetutkiskelusta ja – tuntemuksesta, jonka yhteydessä mieleen ja muistiin nousseita asioita on tilaisuus ryhmässäkin pohtia. Siteeratakseni presidentti Niinistön uudenvuoden puhetta: ”Että muistaisimme mukavat, mutta tietäisimme ikävät.”

Nyt, jos koskaan tällainen ”oman pesän selvitys” kannattaa tehdä jo siksikin, että elämme (jälleen) rankkoja aikoja ja voimia tullaan tarvitsemaan yhteisiin ponnisteluihin. Lisäksi tietenkin omat sisäisen kasvun haasteet ovat aina olemassa. Sitten on mahdollisesti vielä jälkipolvi, joka on nykyisin yhä useammin hajaantunut ympäri maailmaa, mutta joka tulee olemaan kiitollinen, jos vanhemmat tai isovanhemmat ovat kirjoittaneet kokemastaan ja näkemästään rehellisen kuvauksen. Mikään ei korvaa oman taustaperheen kertomuksia siitä, mitä, miksi ja millaisin mielin asioita on koettu.

Uuden vuoden ajatuksia elämänkokemuksesi (ja elämänkaarikirjoittajien tuomien näköalojen) pohjalta?

Tämä on aika laaja asia. Voisin osittain ja yksilöiden kohdalla viitata edelliseen vastaukseen oman inventaarion tärkeydestä syineen.

Yleisesti mieltäni on painanut se, miten viime ajat ovat palauttaneet mieliin Suomen maantieteellisen sijainnin merkityksen vähän liiankin ikävällä tavalla. Uutta (joskaan ei aivan ennen näkemätöntä) vaihettaan käyvän naapurimaamme kanssa pitäisi löytää viisautta, jossa ei olla liian sinisilmäisiä, mutta ei myöskään jumittua liiankin tuttuihin, jäykkiin ja pelkästään kielteisiin asenteisiin. Omaa teoriaani lainaten, tässä tilanteessa on jälleen mahdollisuus uhriutua eli katsoa tilannetta ”ikuisen uhrin”, ainaisen päältä poljetun ja joka kerran vääryyttä kärsineen asemasta – puolin ja toisin.

29.8.2014

Kirjan jälkeen

Kirjani ”Elämässä eteenpäin – irti uhritumisesta” ilmestyi keskellä heinäkuun hirmuhelteitä. Vedoksetkin oli saatu käytyä läpi vasta kesäkuun alussa. Valmis kirja tuntui mukavalta käsissä, vaikka vähään aikaan tuskin pystyn sitä avaamaan ja lukemaan, niin kovaa oli lopulta tekstin julkaisukuntoon saattaminen monen vuoden työstämisen päätteeksi.

Pian tämän jälkeen olin viikon Nurmeksen Kohtavaarassa, Haikolan talolla, ohjaamassa elämänkaarellista kuvakerrontakurssia, jolle olen antanut nimeksi ELÄMÄPOLKU. Kuusipäiväiselle kurssille osallistui 20 henkeä, jotka mukisematta istuivat Haikolan pirtissä pimennysverhojen takana samalla, kun ulkona vallitsi jumalaisen kaunis ja kuuma kesä. Toki ulkotyöskentelyäkin harrastettiin, ettei tulisi henkistä ja fyysistä happikatoa, mutta silti! Ihmettelin ja ihmettelen edelleen ihmisten sitoutuneisuutta, intoa ja antautumista.

Olen tästä ohjauskokemuksestani sanomattoman kiitollinen. Kun on (lähestulkoon) kaikki sanansa laittanut kirjalliseen tuotokseen ja kun saa sen päätökseen kesää vasten, kesältä uhkaa mennä värit ja maut, niin kertakaikkisen tyhjentävä tällainen prosessi voi olla. Näin kävi myös minulle ja tilanne olisi jatkunut, jolleivät Elämänpolun kanssakulkijat olisi minua herättäneet kirjan tekemisen jälkihorteesta.

Uhriutumattomuudesta kirjoittajan ei auta uhriutua muihinkaan mahdollisiin sudenkuoppiin kuten tyypilliseen hiljaisuuteen, mihinkä kokee laskeutuvansa tällaisen urakan jälkeen. Mitkään palautteet – hyvät, välttelevät, ylistävät, vähemmän tai väärin ymmärtävät jne. – eivät riitä välittömästi täyttämään sitä aukkoa, mikä sieluun tuntuu jäävän.

Vain kerran euforia – mitä asiasta toki myös tuntee – on kestänyt yli puoli vuotta ja se oli esikoisteoksen jälkeen. Ehkä siksi, että siinä tuli todistettua niin monta asiaa, ennen kaikkea itselleen.

Eräs kollegakirjailija taisi kerran sanoa, että ihminen kirjoittaa saadakseen hyväksyntää ja rakkautta – eli tullakseen myös kuulluksi ja nähdyksi. Parhaimmillaan näin kai myös koetaan, mutta ei välttämättä aina. Tilanne voi olla myös päinvastainen. Tietysti mystiikkaan taipuvaisena sanoisin, että jos asia liittyy ihmisen elämäntehtävään tai ehkäpä vielä ihmisenä olemisen tehtävään, hiljaisuudesta ei parane välittää, se on hyväksyttävä.

Näinhän sitä sanoo, mutta unet paljastavat muutakin, ovat varmaan totuudellisempia:

Jokin aika sitten näin unen pikkutytöstä, joka oli tehnyt varsin taitavasti jonkin käsityön, mitä hänen äitinsä ei kuitenkaan ihmeemmin noteerannut, piti kai tytön osaamista itsestäänselvyytenä. Tyttö näytti hyvin vakavalta. Minä tämän havaittuani aloin kehua hänen aikaansaannostaan, ihmettelin taidokkaasti ja tarkasti tehtyjä tikkejä, siistejä saumoja, hienoja värejä ja kaunista lopputulosta sillä seurauksella, että tyttö purskahti itkuun – ja nojautui minuun.

Mietittyäni unen sanomaan tulin siihen tulokseen, että kohtasin ”pienen itseni”, jota itse unessa rohkaisin, lohdutin, kiittelin ja kehuin.

Aikuinen itsessäni tarjoutui siis olemaan sen lapsen rinnalla, joka meissä kaikissa asuu. Eli kun meissä asuu se kriittinen, alituiseen todisteita kaipaileva, puutteita osoitteleva, paljolti elinympäristöstämme, yhteisöstämme, ajasta ja yhteiskunnasta vaateita noukkinut yliminä, asustaa siellä myös Lohduttaja ja Kannustaja. Siihen nojatkaamme.

23.6.2014

Käännekohtia, kiinnekohtia

”Matkoista pisin, on matka sisäänpäin…” kirjoitti Dag Hammarskjöld, jota ei hänen eläessään ymmärretty mystikoksi. Monet hänen rönsyistä riisutuista mietteistään, jotka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen (”Vägmärken”), ovat edelleen hyvin puhuttelevia lähes armottomassa rehellisyydessään ja kirkkaudessaan.

Onko voimakas tehtävätietoisuus kytkettynä yksinäisyyteen valittu vai annettu?

Kulunut talvi, jota tuntuu pitkään pitävän otteessaan mitä säihin tulee, on ollut selvästi käännekohta omassa elämässäni ja työssäni. Tietty hiljaisuus on tuonut etäisyyttä nimenomaan kirjoitusryhmiin, vaikka kaiken aikaa on myös voimistunut tietoisuus siitä, että työmaata on ja että tarve käydä läpi elämäänsä ja siitä kirjoittaakin on suorastaan huutava. Toisaalta tarjolla on runsaasti houkutusta siitä, että tarina omasta elämästä on mahdollista tehdä nopeasti ja vaivatta ja ehkä vielä koreasti ja näyttävästi, jollei nyt ihan suureen levitykseen, niin pienempään ainakin.

Matkoista pisin on kuitenkin matka sisäänpäin, itseen, todellisiin kokemuksiin ja todellisiin, syviin tunteisiin. Tuon matkan aikana olisi kestettävä kipua ja vaivaa – sitä ettei valmista tule viikonlopussa, ei kahdessakaan ja varsinkin sitä, että rakennelma tarinaksi omasta elämästä murtuu ja muuttuu rehellisen prosessin, itsetutkistelun aikana.

Elämän kiinnekohtien voima tulee esiin sen käännekohdissa. Silloin voi tähänastinen, reipas ja nousujohteinen tai ainakin tuloksekas meno yht´äkkisiestikin hidastua. Maisema tummuu ja tie käy vaikeaksi, epävarmuus jokaisesta askeleesta lisääntyy, meno pysähtyy. Kun näköaloja ei ole erotettavissa, arvelee olevansa umpikujassa.

Tässä tilanteessa joutuu käymään läpi ne asiat ja ihmiset, joilla on ollut ja on varsinaista merkitystä elämässä. Moni tähti himmenee, mutta jotkut myös kirkastuvat.

Usein se tietää ”väen vähenemistä”, muutosta ihmissuhteissa ja yksinäisyyden lisääntymistä, myös totuttelemista tämän kaiken sietämiseen. Hyvin monet asiat, tilanteet ja kokemukset eivät kuitenkaan edes ole jaettavissa kenenkään kanssa. Kasvutehtävä on siinä, ettei hätäpäissään tuomitse liian ankarasti niitä, jotka tähän asti ovat rinnalla seisoneet eivätkä nyt siihen tunnu kykenevän.

Todellinen muutos merkitsee yksinäisyyden tuntemuksia, aina. Tässä erämaassa erottuvat kuitenkin kirkkaammin pieninkin kasvuston viherrys, karun kivimaiseman kauneus ja öinen taivas, joka miljardeine valoineen tulee lähemmäs, laskeutuu tämän kaiken olevaisen ylle.

15.4.2014

Siiville

Tämä merkillinen talvi on sittenkin kääntymässä kevääksi.

Kansainvälinen ja kansallinen poliittinen tilanne sekä talouslama ovat varjostaneet yleisiä tunnelmia. Olemmeko tulleet kuilun partaalle ja päätepisteeseen rauhallisen kehityksen ja ns. kasvun tiellä ja etenemmekö vääjäämättä kohti kaaosta? Onko tämä kevät ”pohjoisen pallonpuoliskon kevät” samaan tapaan kuin levottomuuksiin aktivoinut arabikevät?

Moni asia tuntuu olevan käännekohdassa myös omassa yksityisessä ja työelämässä. Jokin on painanut hartioilla koko talven… muutoksen aavistus, haikeus, toki myös kiitollisuus kaikesta koetusta.

Samaan aikaan, kun olen hyvästellyt lähes 30 vuotta hiuksistani huolehtineen kampaajani hänen eläkkeelle siirtyessään, olen laittamassa pistettä toisen Ekk-pohjaisen kirjan pitkäksi venähtäneeseen prosessiin.

Syksyllä ilmestyvän teoksen nimeksi tulee ”Elämässä eteenpäin – irti uhriutumisesta”.

Pitkästä käsikirjoitusprosessista irrottautuminen sekä eittämättä myös lähestyvä 65 ikävuoden rajapyykki ovat selvästi muokanneet henkistä tilaa ja altistaneet lisää vaihteleville tunnelmille.

Kurssitoiminnassakin on pitkin talvea tullut koettua jännittäviä hetkiä. Mm. Kallion srk:n tilaama Elämänpolku-kurssi kohtasi tekniikan puolen vaikeuksia, joita ei olisi osannut odottaakaan. Mikä varmuudella tuli kuitenkin todistettua, oli ja on ihmisten innostuneisuuden, heidän sitoutuneisuutensa ja luottamuksensa kantovoima yli kaiken tekniikan (ja sen puutteen).

Kun viimeinen EP-istunto oli pidetty, kahvit juotu ja kunniakirjat jaettu, sain kurssilaisilta läksiäisiksi runon, joka sopii myös valmistuvan kirjani perusteemaan. Samalla se kertoo kurssilaisteni tarkkanäköisyydestä ohjaajansa suhteen.

Tämän Jaakko Haavion kirjoittaman runon ”Siivet” (Kokoemasta Taivaan ovella, 1933) tulkitsen niin, että elämän taakkoihin kätkeytyy myös siunaus, jonka parhaassa tapauksessa voi oivaltaa, kokea, viedä eteenpäin ja jakaa – jo ennen lopullista vapautumistaan maan kahleista.

Hän hymys muitten nähden
mut kyttyränsä tähden
hän itki yksinään.

Mut enkelipä tästä
loi siivet kyttyrästä.

Hän lähti lentämään
ovelta ikuisuuden
taa taivaan avaruuden
luo Luojan istuimen.

Oi katso, hautaan saakka
on kaikkinainen taakka
vain suojus siipien.

1.2.2014

Vanhojen ja köyhien naisten maa

Pakkaset saivat pysyttelemään sisällä, lukemaan kirjoja ja mietiskelemään asioita. Uutiset eivät ole olleet järin valoisia, moni asia antaa aihetta huoleen.

Jo kirjoitusryhmissä olen pannut merkille, että eläkkeelle jääminen – ja toki hektiset vuodet ennen sitä – sinkoavat ihmiset etäämmälle toisistaan. Erilaisuus, jota ei työssä ollen ja tovereiden kesken ole vielä huomattu, tulee esiin varsinaisesta työelämästä poistuttua. Se, onko ihmisellä perhettä, puolisoa, lapsia ja lastenlapsia ja etenkin, mikä hänen terveytensä ja taloudellinen tilanteensa on, vaikuttaa hyvin paljon elämänodotuksiin yli kuusikymppisillä. Tällä jälkimmäisimmällä saralla Suomi ”loistaa” tutkimusten mukaan poikkeuksellisena koko Pohjois- ja Keski-Eurooppaan verraten; meillä on paljon vanhoja (lue: yli 65-vuotiaita), köyhiä naisia.

Voi hyvällä syyllä kysyä, miksi tasa-arvopyrkimykset, joita toitotettiin varsinkin 1970-luvulla liput hulmuten, eivät ole kantaneet täyttä hedelmäänsä? Oliko sellainen olettamus, että pelkkä puhe riittää? Vai kääntyivät takit jossakin vaiheessa niin viuhaan, että ne puheetkin unohtuivat – etenkin, jos oma asema oli riittävän taattu?

Kulttuurityöntekijät, etenkin naistaiteilijat, ovat vielä erityisen haavoittuvassa asemassa. Edelleenkään ei suomalaisen kirjailijan keskiansiot vuodessa ole kirjallisesta työstä kuin 2000 €. Tämä on niin uskomatonta, että kun tutkimustulos asiasta pari vuotta sitten julkistettiin, ison päivälehdenkin toimittaja oli ensin hämmennyksissään ja hätäpäissään lisännyt yhden virhenollan tuon summan perään.

1990-luvun lamassa eivät ansiot taidetyöläisillä – varsinkaan ns. marginaalisilla kirjailijoilla ja freelancereilla – kunnolla riittäneet edes elämiseen ja eläkkeet jäivät pieneksi myöhemminkin. ”Hitaus” ei ole hieno vaihtoehto ja elämäntapa silloin, kun se ei ole valinnainen, vaan pakko; kaikki asiat eivät valmistu nopeasti. Kirjallinen työ on usein tuskallisen aikaa vievää, mutta etenkin, jos siihen ei oikeastaan ole edes varaa ja niinpä tuotokset viivästyvät. Tällä taas on vaikutusta ns. medianäkyvyyteen, mikä tuntuu olevan yhä vahvemmin ”taiteellisen olemassaolon” edellytys.

Ikääntyvät, pienipalkkaiset naiset – niin taiteen kuin muiltakin aloilta – ovat usein niitä, jotka ovat aikanaan hoitaneet usein ensin lapsensa ja sittemmin lapsenlapsensa ja monesti huolehtineet niin pitkälle kuin mahdollista iäkkäistä vanhemmistaankin. (Miehistään puhumattakaan.) Muiden hoivaamista ja hoitamista on siis riittänyt, mutta heille itselleen ei näytä vastaavasti hoitoa enää sitten riittävänkään. Naisistahan vanhustenhoidon ongelmatilanteissakin on kai yleensä kyse, koska he elävät miehiä pidempään.

Pidempi ikä saattaa tosin viitata siihen, että huolimatta vastuista, henkisestä ja fyysisestä kuormasta, hoitaminen antaa elämälle tarkoituksellisuutta. Mutta siihen liittyy myös sudenkuoppa silloin, jos itsestä huolehtiminen jää tykkänään toissijaiseksi. Ei voi suoda itselleen riittävää lepoa, aikaa itsetutkiskeluun ja palautumiseen.

Kun siis naisten euro tässä maassa ei edelleenkään ole sama kuin miesten, johtuuko se nimenomaan naisten ”kiltteydestä”, loputtomasta joustamisesta, toisten tarpeiden huomioimisesta ja ymmärtämisestä?

Köyhyyden sanotaan periytyvän ikään kuin olisi kyse genetiikasta. Mutta se, joka varmimmin periytyy, ovat olosuhteet, jotka tekevät asiat joko mahdolliseksi tai mahdottomaksi. Ja ilmeisestikin periytyvää on myös se asenne, että tässä maassa on totuttu nojaamaan naisten vahvaan panokseen, tuli mitä tuli ja vaikka ei mistään tulisi mitään.

15.12.2013

Hymyä pimeässä

Viimepäivät on eri puolilla maailmaa esitetty yksimielisen ylistäviä lausuntoja edesmenneestä Etelä-Afrikan vapaustaistelija/presidentti Nelson Mandelasta.

Hänen taustassaan oli heimon johtomiehiä ja johtajan ominaisuudet tulivat olemaan tarpeen myös Mandelan omalla elämänkaarella. Isästään orvoksi jääneen pojan otti suojiinsa isoisä, jonka tuen avulla alkoi myös tämän poikkeukselliseksi kohonneen ihmisen opintie.

Vahvalla suku- ja heimotajulla, oman kulttuurin ymmärtämisellä ja arvostamisella oli varmasti suuri merkitys Mandelan henkiselle kehitykselle ja ajattelulle. Oikeudenmukaisuutta hakeva taistelijaluonne joutui vaikeuksiin rotuerottelua harjoittavan systeemin kanssa, mikä johti lopulta pitkään vankeuteen.

Nelson Mandelan myönteisyyttä, katkeroitumattomuutta, halua sopuun, yhteistyöhön ja anteeksiantoon – eli siihen ettei hänestä kovien kokemustenkaan jälkeen tullut uhri, uhriutunut – on ollut se suurin ihmettelyn ja ihailun aihe jo hänen eläessään. Eikä ihme, sillä suuren huomion ja ”näyttävät otsikot” saavat usein vallan toisenlaiset ihmiset ja heidän tekemisensä ja valintansa.

Se, että rauhantekijänkään ei ole helppoa selviytyä lähimmissä ihmissuhteissaan, siis puolisoiden ja perheen, kanssa ilman ristiriitoja, teroittaa sitä, että kaikesta ylimitallisuudestaan huolimatta, Nelson Mandelakin oli sentään ”vain” ihminen. Mutta hän ei tuntunut uhriutuneen näihinkään tilanteisiin.

Hän katsoi hymyillen niin eteen kuin taakse.

Eikä hänen valoisa hymynsä tunnu sammuvan hänen poistuttuaankaan. Se loistaa kuin kirkas tähti tässä myrskyävässä, pimeässä myöhäissyksyssä.

15.10.2013

Elämää, uudistumista – uhriutumattomuutta

Ikkunani takana on puu, joka teki viime keväänä, pitkän kuivan kauden jälkeen vain muutaman lehtisilmun. Asiaa ei parantanut takapihan korjaus ja siitä mahdollisesti johtunut nesteen haihtuminen muutoinkin kallioisesta maastosta. Lisäksi kilpailutilanne näytti suosivan lähellä olevaa, hyväkuntoista, suurta lehmusta.
Olen aina reagoinut vahvasti puihin ja etenkin siihen, että niitä ties mistä syystä varsinkin kaupunkialueilta hakataan. Niinpä nytkin ohi kulkiessani yritin viimeiseen asti kannustaa raihnaista puutani: ”Koettaisit nyt vielä jaksaa”, mutta ennen juhannusta oli selvää, ettei se jaksanut.
Ainoa lohtu oli, että puu oli kokenut luonnollisen kuoleman. Sitä ei oltu hakattu ennen aikojaan muka huonokuntoisena tai vaikkapa pyörätien vuoksi tai siksi, että sen lehvistössä istuksivat linnut kakkasivat alla olevien autojen päälle.
Mutta tietenkin – liittyen puiden symboliikkaan ja niiden yhteyteen olemassaolon kenttään – ajattelin tämän puun kuihtuneen ja kuolleen siksi, että olimme viimeisen vuoden aikana jakaneet samaa voimia vienyttä elämän kenttää.
Mitä sen kuolema siis merkitsi?

Syyskuussa kävi selväksi, että ensimmäistä kertaa 15 vuoteen yksikään Elämänkaarikirjoitus-ryhmäni ei alkanut. Vapaana kouluttajana töiden säännöstely on aina ollut lähes mahdotonta, nyt sitten vain erinäiset syyt – kuten kevättalven megaflunssan aiheuttama ”markkinointivaje” – johtivat tilanteeseen, että ryhmät jäivät vajaiksi ja niiden aloitus oli siirrettävä myöhäisempään ajankohtaan.
Kun vuonna 1998 aloitin Elämänkaarikirjoituksen esiasteen alakouluikäisten lasten kanssa ja jo seuraavana vuonna käynnistyivät varsinaiset aikuisten Ekk-ryhmät, minulla ei ollut mitään tietoa siitä, että edessäni tulivat olemaan elämäni työntäyteisimmät vuodet. Mutta olin tuolloin nuo 15 vuotta nuorempi kuin tänään, kun olen siirtynyt ihmisen vuodenaikojen kesästä syksyyn ja siinäkin ”alkusyksyn ruskasta” pidemmälle.

Ymmärrän olevani risteysasemalla, jolle se tavanomainen juna – johon olen tässä vaiheessa syksyä tottunut nousemaan – ei tulekaan. Mistään ei anneta tietoa, miksi juna ei tule, onko tapahtunut onnettomuus vain onko vain lähtöraidetta muutettu. Kun ilta jo alkaa hämärtyä ja ihmiset häipyvät ympäriltä, tuntuu todella ontolta ja yksinäiseltä.
Sillä välin viereiselle raiteelle ajaa hiljaa ja hitaasti toinen juna… Sen päämäärää tai lähtöaikaa ei ole kuitenkaan missään valotaulussa mainittu. Tuohon hiljaiseen ja melko lailla tyhjään junaan kuitenkin nousen ja tajuan, ettei minulla ole aavistustakaan, mihin olen matkalla.

Elämän kentässä tapahtuu muutoksia ja valintoja koko ajan. Yleensä ne peittyvät tavanomaisuuden ja rutiinin alle, toisinaan suuret muutokset antavat jo ennakkoon tietoa – jos vain on herkkyyttä kuunnella ja ottaa vastaan.
Jokainen muutos tarjoaa myös mahdollisuuden joko uhritutua tai olla uhriutumatta. Olisikin peräti outoa, jos minä, joka asiasta työkseni puhun, en saisi ”riittävää mahdollisuutta” harjaantua uhriutumattomuudessa myös käytännössä.

Entä puu, jonka juhannuksen aikoihin ymmärsin kuolleeksi ja joka kituutti kuivana karahkana kaiken kesää? Joko se on hakattu?

Ei ole. Kun muut puiston puut ovat jo riisuutuneet ruskan värjäämistä lehtistään, tuo ”kuollut puu” on herännyt eloon! Koko sen oksisto hehkuu kevään heleässä vihreydessä. Vaikka kyse olisi ilmastonmuutoksesta tai mistä tahansa tänä syksynä havaituista erikoisista luonnonilmiöistä, minulle se on merkki siitä, että
ELÄMÄ yllättää.

15.8.2013

Ilon pilleri

Menneen ja vielä vähän meneilläänkin olevan kesän merkkitapauksia oli päästä kertomaan Elämänkaarikirjoituksesta Ylä-Karjalaan eli synnyinseuduilleni. Siellä Nurmeksen Kohtavaarassa, Haikolan talossa – joka on paikallisten evankelisten ”alkukoti” – pidin kokonaisen Ekk-iltapäivän heinäkuun loppupuolella.

Paljon tuli asiasta puhuttua, mutta paljon jäi myös kertomatta. Sekin, että tässä tilaisuudessa kiertyi yksi oman elämänkaaren säie umpeen. Olin viimeksi ollut tuon opiston tiloissa yli 50 vuotta sitten. Silloin vielä uudehkolla, isolla opistotalolla – josta nyttemmin on jouduttu luopumaan – järjestettiin nimittäin pikkumarttojen kesäleiri. Meidät oli majoitettu neljän hengen huoneisiin ja viikko kului kaikenlaisten talouden ja kodinhoidon niksejä opetellen, mutta myös retkeillen, pelaten ja uiden.

Vuosikymmeniä myöhemmin tapasin sattumoisin yhden tuolle samalle leirille osallistuneista huonetovereistani. Melkoiseksi ällistyksekseni hän kertoi, miten olin nimennyt saamamme pienet rusinapaketit ”ilopillereiksi”. Niitä kuulemma olin määrännyt otettavaksi, jos tuli koti-ikävä tai mikä tahansa muu alakulo.

Ällistys oli oikeastaan se, että olin unohtanut tällaisen ilostuttaja-puolen itsessäni. Oliko se ollut aitoa vai opeteltu peitetoiminto samaan tapaan, miten lapsesta voi tulla jo varhain kaikkien naurattaja, ”pelle” – jääköön arvailtavaksi. Myönteisesti tulkittuna, se olisi voinut olla selviytymisstrategia ja vieläpä sellainen, jonka murrosikäisestä lähtien hylkäsin ja hyllytin lähes tyystin vuosiksi, ehkä vuosikymmeniksikin.

Tai ehkä en sittenkään. Ehkä pyrkimys jäi, mutta tyylilaji muuttui. Siitä tulikin sitten suorastaan kireän tiedostava, ankara, aika ajoin suorastaan synkkä – samalla, kun selviytyminen tuntui vaativan yhä vahvempaa puolustusta, itsen ympärille rakentuvaa turvajärjestelmää.

Hankalana puolena ”tunnelman kohottajan/terapeutin” – osassa on se, jos sen synty on perimmältään vahva hyväksytyksi tulemisen tarve. Onnistuessaan se koukuttaa monestakin syystä, mutta ennen kaikkea siksi, että jokainen tarvitsee hyväksytyksi tulemista ja siksi, että kyseessä hyvä asia, ihmisten auttaminen. Tämä viimemainittuhan sijoittuu korkealle ns. ”oikeiden elämänvalintojen” listalla.

Mutta miten aito ja rehellinen se on – kenenkään kannalta?

Lapsena en tietenkään tai varmaankaan ole ymmärtänyt sanavalintaani nimeämällä nuo rusinat ilopillereiksi, en esimerkiksi hauskuuspillereiksi. Hauskuus on jotakin, jota ihminen voi hauskuttamalla saada aikaan. Ilo sen sijaan on syvempää – jotakin, joka syntyy tekemättä, spontaanisti kuin ihme.

Ihmiskohtaamisiin voi toki liittyä kumpaakin ja hauskuuteenkin voi kätkeytyä iloa, esimerkiksi ihmistapaamisten jälkimakuna, jota voi iloisena kauan muistella.

Mistä iloitsemme tänään, kun kesä on kääntymässä syksyksi ja kun ilmassa on monenlaisia vakavia kysymyksiä, yleisiä ja yksityisiä?

Ehkä se omalla kohdallani on se muutos, joka jo sallii muistaa – ja omistaa uudelleen – ne hyvät asiat, ne hyvät kohtaamiset, ne kannattelevat ja rohkaisseet, mitä elämän varrella on ollut.

Se on paluuta myös alkuperäiseen ILOON.

15.4.2013

Lumi sulaa

Kohtaamiset ja erot kulkevat rinta rinnan elämässä. Vuodenkierrossa kevät on syntymän aikaa, mutta kevätkuukausina moni myös lähtee viimeiselle matkalleen. Pitkä talvi koettelee heikentynyttä ruumista ja mieltä, uuteen kevääseen herätään toisessa todellisuudessa.

Elämänkaarikirjoitus-ryhmät ovat tulleet viimeisten kokoontumisten vaiheeseen, pian eron haikeus ja tehdystä työstä kumpuava ilo sekoittuvat toisiinsa.

Koulujen päättäjäiset olivat aikoinaan samansuuntaisia, tosin tuolloin vakaasti uskottiin, että ”vielä tavataan”. Nyttemmin elämänkokemus on vahvistanut tiedon, ettei monia sellaisia ihmisiä, joihin kursseillakin syvällisesti tutustutaan, tavata jälkeenpäin enää koskaan.

Luulisi, että jäljelle jää vain tyhjyys. Mutta se, mikä todella jää jäljelle, on kiitollisuus, syvä kiitollisuus.

 

pieniä tekoja/ pieniä oivalluksia/ pieniä ihmeitä

lintu lentää/ lumi sulaa/ katse kohtaa

pieniä tekoja/ pieniä oivalluksia/

suuria ihmeitä