Aikoja ja hetkiä

Oli varsinainen intiaanikesä, kun Nokian seurakunnan leirikeskuksessa, Urhatussa, valmistauduttiin viettämään naisten viikonloppua, syys/lokakuun taitteessa.

Mutta ilmassa oli paitsi syksyistä lämpöä, myös haikeutta. Tämä naisten viikonloppu tuli olemaan viimeinen projekti 21,5 vuotta kestäneessä yhteistyössäni piakkoin eläkkeelle jäävän Mari Peltoniemen kanssa.

Aikoinaan Mari oli pyytänyt minua tähän samaan paikkaan, vastaavanlaiseen tilaisuuteen, keväällä 1990, kun jo paikalle lupautunut puhuja oli estynyt tulemasta. Hän oli kuitenkin ehdottanut minua sijaisekseen sillä perusteella, että olimme tutustuneet saksansuomalaisten naisten tapahtumassa edellissyksynä.

Mari on edustanut nais- ja perhetyön saralla Suomen siionissa poikkeuksellista oman tiensä kulkijaa – luovaa, rohkeaa, ihmiseen ja hänen Luojaansa luottavaista, suurisieluista ihmistä. Tuolloin, vuonna 1990, melko tuoreena paluumuuttajana olin innoissani luultuani, että samanlainen luovuus ja luottamus vallitsisivat ”erilaisten marien hahmoissa” kaikissa Suomen seurakunnissa. Ajattelin tietysti sitäkin, että tämän kautta minullekin tulisi mahdolliseksi omia lahjojani hyödyntävä maallikkotyö seurakunnallisessa elämässä laajemminkin.

Mutta näinhän siinä ei käynyt. Puhujavieraaksi minua kutsuttiin seurakuntiin fiktiokirjailijan vaiheessani aika varovaisesti. Paikallisseurakuntani lehden avustaminen ja erään hengellisen aikakausilehden kolumnistina toimiminen olivat toisenlaisia asioita,  toki erittäin tärkeitä.

Tämä yli 20 vuotta jatkunut yhteistyö Marin kanssa jäi ainutlaatuiseksi myös sikäli, että olin hänen työtoverinaan eri tilaisuuksissa noin kerran vuodessa, kaksi parhaassa. Hänen ansiotaan oli tietysti sekin, että löydettyäni työsarakseni Elämänkaarikirjoituksen, ohjasin yhden koko lukuvuoden pituisen Ekk-perusryhmänkin Nokialla.

Ei siis ole yllätys, että Marin ja hänen naistensa kautta tunsin kuuluvani Nokian seurakuntaan jopa niin, että joku joskus matkan varrella kysyi, olenko peräti sitä nokialaista porukkaa ”joka kaataa kansaa”. Minulle tuli tähän kysymykseen tavaksi vastata: ”En, olen yhteistyössä niiden kanssa, jotka päinvastoin yrittävät pitää ihmisiä pystyssä.”

Tämän viimeisen viikonloppumme teemana oli ”Aikoja ja hetkiä”. Siinä kun edellissyksynä olin varta vasten työstänyt kuvasarjan kaikenlaisine ”oheisaskarteluineen”, keskusteluteemoineen sun muineen, nyt oli tunne, etten enää tiennyt mitä esittää, saati sanoa. Syksykin oli ollut kiireinen, kurssien kokoamisessa ja aloittamisessa oli ollut haastetta riittämiin.

Sitten muistin pari vuotta sitten valmistamani akvarellikuvien sarjan, johon oli myös digiversio. Ajattelin heittäytyä meditatiivisuuteen, jättää tälle seurakuntatyölleni intuition siivittämät jäähyväiset.

Tuttujen ihmisten kanssa, turvallisessa ympäristössä, kaikessa rauhassa,  kaikki toimi!

”Elämämme – luomakuntamme, koko maailmankaikkeus, aikamme ja hetkemme – on Jumalan kuin kohdussa, jossa se kehittyy ja kasvaa, kunnes syntyy uuteen todellisuuteen.”

Ihminen tuntee yleensä kiitollisuutta kokiessaan, että on saanut paljon. Toinen kiitollisuuden laji on se, kun on saanut osakseen niin paljon luottamusta, että on voinut myös itse antaa – ja kokea tulleensa vastaanotetuksi.

Siitä nyt kiitän.