Äidin lipasto

Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa äitini lupasi minulle lipastonsa. Käytännöllisten ongelmien vuoksi meni pari vuotta ennen kuin se nyt on tullut haltuuni.

Lipasto on peräisin 1940/50-lukujen taitteesta, tummanruskeaksi lakattu, osittain vaneria, osittain täyttä puuta, kulmiltaan pyöreä. Siinä on kaksi pientä ja kaksi isoa laatikkoa.

Äitini käytössä lipaston pienemmistä ylälaatikoista toinen oli aina lukittu, toinen auki. Lukitussa laatikossa hän säilytti omia papereitaan, joihin kenelläkään paitsi hänellä ei ollut asiaa. Toisessa, avoimessa laatikossa sälytettiin arjen tavaroita, ompelutarvikkeita, nippeliä ja nappelia.

Minulle lipasto on enemmän kuin pelkkä huonekalu, on aina ollut. Sen erityisyys on luultavasti paljolti perustunut siihen, että se tuntui merkitsevän äidille niin paljon. Siihen sisältyi itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta, omanarvontunnetta ja arvokkuutta, myös omien salaisuuksien varjelemista.

Puuttumatta siihen, että tiettyjen perusasioiden soisi olevan läheisten – vanhempien  ja lasten kesken – selviä tai selvitettävissä, ihmisellä on myös oikeus salaisuuksiinsa. Osa niistä jää selvittämättä itsellemmekin, osa ”lukitusta lipastosta” on aluetta, jota emme itsekään tunne, emmekä tule tuntemaan.

Nyt kun äidin lipasto on löytänyt tiensä alkoviini, tietyt olemassaolon kentät ovat yhdistyneet. Koen, että se on tullut kotiin, koska se on ollut minulle kuin koti – salaisuuksineen. Niidenkin kautta olemme yhteydessä tällä tasolla ja toisellakin.

Mutta sen äidin kuolinpesäprosesseissa hukkaantuneen lipaston avaimen tulen etsimään jostakin. Vaikka vain sen symboliarvon vuoksi. On oikeus sekä suojella ja salata, mutta myös suojella – ja avata.