Archive for syyskuu, 2018

10.9.2018

NUORUUTENI NUNNALA – mietteitä ja kommentteja saamiini palautteisiin

Niin totta

Kirjailija paljastaa itsensä – enemmän tai vähemmän – aina ja mitä tahansa, fiktiota tai ns. faktaa kirjoittaessaan. Mutta tietenkin todella alttiiksi itsensä hän laittaa omakohtaisista kokemuksistaan kertoessaan.
Mutta myös lukija tekee saman kommentoidessaan, kertoessaan siitä, mikä kirjassa nousi keskeiseksi, mitä tunteita tai kysymyksiä se herätti. Sanavalinnat ja kiinnostuksen kohteet sekä se, mistä palautteessa vaietaan, kertoo antajasta itsestään – enemmän kuin kirjasta.
Syyskuun alussa ilmestyneeseen Nuoruuteni Nunnalaan on jo nyt, melko lyhyessä ajassa, reagoitu enemmän kuin mihinkään aikaisempaan kirjaani. Fantasiafiktiot olivat kai kaikin tavoin vaikeita ja Elämänkaarikirjoitus-kirjat taas tavoittivat lukijansa pikku hiljaa, verkkaisesti.
Palautetta on ollut myönteistä, kannustavaa ja innostunutta, moni tuntuu menneen prosessiin itsekin miettiessään omia kasvuvuosiaan. Ihmetystä on herättänyt varhaiskypsät ja analyyttiset päiväkirjamerkinnöt, mutta kokemukseni on, että tässä ikävaiheessa monella on ollut potentiaalia syvälliseen pohdiskeluun enemmän kuin viitsii muistellakaan. Olkoonkin, että ilmaisusta puuttuu myöhemmän elämänkokemuksen tai ammattiopintojen tai vaikkapa filosofisen tai psykologisen kirjallisuuden sanoitusta – ”Asioiden sanoittaminen” on sinänsä lähes terapiatermi. Tietty mustavalkoisuus ja kokemattomuus antavat toisaalta sanomiselle varmuutta, joka aikuisemmasta ilmaisusta on katsottu hyväksi lieventää. Asioiden kärjistäminen on nuoruuteen kuuluvaa. (Kuten usein myös lehtikirjoitteluun, jossa asioita yksinkertaistetaan, vaikka ne eivät lähemmin tarkasteltuna niin yksinkertaisia olisikaan.)
Olen saanut palautteita lähimmiltä ystäviltä – kiitos heille – aika nopeasti! Elämänkaarikirjoittajat ovat myös olleet ahkeria lukijoita. Entisistä nunnista ne, jotka ovat ikään kuin asianomaisia, ovat reagoineet myös. Olen erityisen kiitollinen repliikistä, jonka yhdeltä heistä sain tarkkasanaisen analyysinsä päätteeksi: ”Se oli niin totta.”
Kokemuksellinen totuus on omakohtaisesti koettua elämää. Se ei riistä toisilta mahdollisesti täsmälleen samasta ajassa ja paikassa koettua, ihan erilaista todellisuutta, mutta pitää kiinni omastaan. ”Koko totuus”, joka ei ole kenenkään hallussa täydellisesti, se ei kuitenkaan ole ”jossain siinä välissä” kuten useinkin kuulee ja lukee tällaisista tapauksista sanottavan. Jos joku näkee asiat mustina, toinen valkoisina – ei todellisuus ole harmaata, vaan mustaa ja valkoista kokijasta riippuen. Itse asialla ei välttämättä ole edes mitään väriä, mutta ns. koko totuus ei myöskään ole harmaata.
Nunnala on paitsi koulukokemus, myös aika- ja ikäkausikuvaus ja takkuileva kasvutarina vähintään yhtä takkuilevine taustatarinoineen. Identiteetin vahvistumisen kannalta tuiki tärkeä ikävaihe valui ikään kuin hukkaan ja jatkosta oli odotettavissa itsen etsintää vuosikausiksi. Vaikka tämä asia on ollut iät ja ajat tiedossani, vasta tämä kirjan kolmas työstämisprosessi ja oikeastaan vasta, kun se oli päättynyt, antoi vahvan oivalluksen. Laitoksessa, jossa ei nähty tehtäväksi nuoren ihmisen ainutlaatuisuuden ja hänen lahjakkuutensa tukemista, jo valmiiksi hauraan identiteetin kärsimä murentuminen oli näiden vuosien tuhoisin seuraus.
Mutta kaiken kaikkiaan, olen kirjan valmistuttua ja ns. ulos päästyä, siirtynyt uuteen vaiheeseen. Elämässä kannattaa aina kysyä, mikä on totta ja millaista totta se kenenkin kannalta on. Sen lisäksi on kysyttävä, mikä on ollut totta ja miksi. Yrjö Kallinen puhui aikoinaan siitä, miten ”elämme unessa”. Tuntuu siltä, että vielä useammin me elämme suoranaisessa valheessa. (Sitä lienee tosin Yrjökin tarkoittanut.) Se, että nykyisin puhutaan paljon valetotuuksista ja niiden levittämisestä, ei kyse suinkaan ole uudesta ilmiöstä, päinvastoin. Jo Raamatun paratiisikertomus selittää omalla tavallaan ihmisen perustaipumuksesta välttää totuutta. Voisi melkein sanoa, että on ihmisen elämänmittainen tehtävä pyrkiä etsimään ja vahvistamaan totuudellisuutta omassa elämässään ja valinnoissaan.
Sillä on – päinvastoin kuin valheella – vapauttava vaikutus.

 

Miina –

Reflektoit palautteessasi sitä samaa, mihin minä olen tällä reilut 50 vuotta kestäneen prosessin tuotoksella ”Nuoruuteni Nunnalassa” pyrkinyt.  Itse asiassa vasta kirjoitusprosessin viimevaiheessa aloin tajuta, että se, mistä on kyse, on tietty ”elämän valhe”, mihin olen hyvin nuoresta joutunut ja pakotettu, kun en ole hyväksytty olemaan sitä, mitä ja millainen olen. Opetellessani elämään erilaisten torjunnan muotojen kanssa, olin vähitellen etääntynyt omasta todellisuudestani, ydinitsestäni ja hyväksynyt elämän ”fiktiossa ja valheessa”.

En sano paenneeni teatterin tekemiseen (jota harrastin aktiivisesti tähtäimessä näyttelijän ura) tai fiktioiden kirjoittamiseen, jopa Elämänkaarikirjotus-mallin kehittämiseen – joissa kaikissa on ollut missiona ”pelastaa maailma”, toiset ihmiset. Nämä tiet olen valinnut siinä mielessä oikein, etten ole lopullisesti uhriutunut.

Mutta pikku hiljaa tämä kaikki on alkanut viedä voimia ja näillä ”viimeisillä voimilla” oli ja on nyt kohdattava kaikki peruspelot. Niillä uhaten minua on pyritty vaientamaan, pysymään tietynkokoisena ja hyväksymään stigmat, joita mahdollisesti ja todennäköisesti kannan jo ylisukupolvisten, käsittelemättä jääneiden asioiden ja vääristymien vuoksi.

Se, että on ollut tunne, että tulee hyväksytyksi vain jossakin roolissa, ei omana itsenään, on tullut nyt tiensä päähän. Tässä kohden minun on kohdattava ihmisen peloista suurin: hylätyksi tuleminen. Luulisi siihen olevan tottumuksen tuomaa kannustettakin – mutta ehkä tässä onkin ensisijaisesti kyse siitä, etten itse hylkää itseäni.

Hiljattain luin varhaisen hylkäämisen pitkäaikaisvaikutuksista ihmisen elämään, asenteisiin ja valintoihin. Hylkäämistä on monenlaista – myös sellaista, jossa ihmistä ei oteta millään vakavuudella huomioon, häntä ei nähdä eikä kuulla, saati kuunnella. Hänet voidaan roolittaa joksikin, pahimmillaan ”mustaksi lampaaksi”,  jos sellainen malli on ollut käytössä määritellä erilaiseksi tai hankalaksi koettu.

Ihminen tarvitsee kuitenkin hyväksyntää ja huomioimista omana itsenään yhtä kipeästi kuin ruokaa ja lämpöä.  Tämän saavuttaakseen ja hylätyksi tulemisen välttääkseen hän ääripäissään valitsee jo hyvin pienestä pitäen joko miellyttämisen tai sen vastakohdan eli sen, ettei ainakaan muita miellyttämällä halua saada yhtään mitään. Tämä jälkimmäinen asenne tulkitaan usein kapinallisuudeksi.

Kummassakin tapauksessa tapahtuu identiteetin katoa ja vääristymistä. Ihminen kävelee myös omien tarpeittensa, toiveittensa ja tavoitteittensa, itsensä yli. Käy kuin sille ns. entiselle tytölle, joka ei suostunut koskaan pitämään mekkoa – jota voisi pitää vaikka naisellisuuden symbolina – vain siksi, että äiti sitä halusi.  Siinä kapinassa kärsi lopulta myös tyttö itse, hänen kokemuksensa naisena olemisesta muuttui, ehkä kapenikin.

Nyt mietin tässä, miten kauan omalla kohdallani taistelu annettuja rooleja, ”lainaidentiteettejä”, vastaan on vienyt voimavaroja, kaventanut omia mahdollisuuksia, ja pahimmillaan uhriuttanut tilanteissa, jossa olisi  – sittenkin – pitänyt puolustaa itseään reippaammin?  Päällepäinhän minusta ei uskoisi, että olisin milloinkaan ollut vailla puolustajaa, tukea tai apua.

Pohdin mm. sitäkin, miksi suhteeni Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon on ollut  niin poukkoileva. Yksittäisiä ihmisiä, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä kirkon piirissä, löytyy sieltä, täältä, mutta varsinaisesti minut on pidetty jonkinlaisen turvallisen välimatkan päässä (myös herätysliikkeissä, ei sen puoleen). Miten tämä ilmiö liittyy mainitsemaani varjoelämään, on eräs tuleva pohdiskelun alue – eikä mitenkään kevyimmästä päästä.

Kyse on identiteetistä, itsestä, mutta myös auktoriteeteista – ja ketkä niitä milloinkin ovat tai edustavat. Ja millä tavalla – ja oikeudella.

Mainokset