Kirjan jälkeen

Kirjani ”Elämässä eteenpäin – irti uhritumisesta” ilmestyi keskellä heinäkuun hirmuhelteitä. Vedoksetkin oli saatu käytyä läpi vasta kesäkuun alussa. Valmis kirja tuntui mukavalta käsissä, vaikka vähään aikaan tuskin pystyn sitä avaamaan ja lukemaan, niin kovaa oli lopulta tekstin julkaisukuntoon saattaminen monen vuoden työstämisen päätteeksi.

Pian tämän jälkeen olin viikon Nurmeksen Kohtavaarassa, Haikolan talolla, ohjaamassa elämänkaarellista kuvakerrontakurssia, jolle olen antanut nimeksi ELÄMÄPOLKU. Kuusipäiväiselle kurssille osallistui 20 henkeä, jotka mukisematta istuivat Haikolan pirtissä pimennysverhojen takana samalla, kun ulkona vallitsi jumalaisen kaunis ja kuuma kesä. Toki ulkotyöskentelyäkin harrastettiin, ettei tulisi henkistä ja fyysistä happikatoa, mutta silti! Ihmettelin ja ihmettelen edelleen ihmisten sitoutuneisuutta, intoa ja antautumista.

Olen tästä ohjauskokemuksestani sanomattoman kiitollinen. Kun on (lähestulkoon) kaikki sanansa laittanut kirjalliseen tuotokseen ja kun saa sen päätökseen kesää vasten, kesältä uhkaa mennä värit ja maut, niin kertakaikkisen tyhjentävä tällainen prosessi voi olla. Näin kävi myös minulle ja tilanne olisi jatkunut, jolleivät Elämänpolun kanssakulkijat olisi minua herättäneet kirjan tekemisen jälkihorteesta.

Uhriutumattomuudesta kirjoittajan ei auta uhriutua muihinkaan mahdollisiin sudenkuoppiin kuten tyypilliseen hiljaisuuteen, mihinkä kokee laskeutuvansa tällaisen urakan jälkeen. Mitkään palautteet – hyvät, välttelevät, ylistävät, vähemmän tai väärin ymmärtävät jne. – eivät riitä välittömästi täyttämään sitä aukkoa, mikä sieluun tuntuu jäävän.

Vain kerran euforia – mitä asiasta toki myös tuntee – on kestänyt yli puoli vuotta ja se oli esikoisteoksen jälkeen. Ehkä siksi, että siinä tuli todistettua niin monta asiaa, ennen kaikkea itselleen.

Eräs kollegakirjailija taisi kerran sanoa, että ihminen kirjoittaa saadakseen hyväksyntää ja rakkautta – eli tullakseen myös kuulluksi ja nähdyksi. Parhaimmillaan näin kai myös koetaan, mutta ei välttämättä aina. Tilanne voi olla myös päinvastainen. Tietysti mystiikkaan taipuvaisena sanoisin, että jos asia liittyy ihmisen elämäntehtävään tai ehkäpä vielä ihmisenä olemisen tehtävään, hiljaisuudesta ei parane välittää, se on hyväksyttävä.

Näinhän sitä sanoo, mutta unet paljastavat muutakin, ovat varmaan totuudellisempia:

Jokin aika sitten näin unen pikkutytöstä, joka oli tehnyt varsin taitavasti jonkin käsityön, mitä hänen äitinsä ei kuitenkaan ihmeemmin noteerannut, piti kai tytön osaamista itsestäänselvyytenä. Tyttö näytti hyvin vakavalta. Minä tämän havaittuani aloin kehua hänen aikaansaannostaan, ihmettelin taidokkaasti ja tarkasti tehtyjä tikkejä, siistejä saumoja, hienoja värejä ja kaunista lopputulosta sillä seurauksella, että tyttö purskahti itkuun – ja nojautui minuun.

Mietittyäni unen sanomaan tulin siihen tulokseen, että kohtasin ”pienen itseni”, jota itse unessa rohkaisin, lohdutin, kiittelin ja kehuin.

Aikuinen itsessäni tarjoutui siis olemaan sen lapsen rinnalla, joka meissä kaikissa asuu. Eli kun meissä asuu se kriittinen, alituiseen todisteita kaipaileva, puutteita osoitteleva, paljolti elinympäristöstämme, yhteisöstämme, ajasta ja yhteiskunnasta vaateita noukkinut yliminä, asustaa siellä myös Lohduttaja ja Kannustaja. Siihen nojatkaamme.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: