Vanhojen ja köyhien naisten maa

Pakkaset saivat pysyttelemään sisällä, lukemaan kirjoja ja mietiskelemään asioita. Uutiset eivät ole olleet järin valoisia, moni asia antaa aihetta huoleen.

Jo kirjoitusryhmissä olen pannut merkille, että eläkkeelle jääminen – ja toki hektiset vuodet ennen sitä – sinkoavat ihmiset etäämmälle toisistaan. Erilaisuus, jota ei työssä ollen ja tovereiden kesken ole vielä huomattu, tulee esiin varsinaisesta työelämästä poistuttua. Se, onko ihmisellä perhettä, puolisoa, lapsia ja lastenlapsia ja etenkin, mikä hänen terveytensä ja taloudellinen tilanteensa on, vaikuttaa hyvin paljon elämänodotuksiin yli kuusikymppisillä. Tällä jälkimmäisimmällä saralla Suomi ”loistaa” tutkimusten mukaan poikkeuksellisena koko Pohjois- ja Keski-Eurooppaan verraten; meillä on paljon vanhoja (lue: yli 65-vuotiaita), köyhiä naisia.

Voi hyvällä syyllä kysyä, miksi tasa-arvopyrkimykset, joita toitotettiin varsinkin 1970-luvulla liput hulmuten, eivät ole kantaneet täyttä hedelmäänsä? Oliko sellainen olettamus, että pelkkä puhe riittää? Vai kääntyivät takit jossakin vaiheessa niin viuhaan, että ne puheetkin unohtuivat – etenkin, jos oma asema oli riittävän taattu?

Kulttuurityöntekijät, etenkin naistaiteilijat, ovat vielä erityisen haavoittuvassa asemassa. Edelleenkään ei suomalaisen kirjailijan keskiansiot vuodessa ole kirjallisesta työstä kuin 2000 €. Tämä on niin uskomatonta, että kun tutkimustulos asiasta pari vuotta sitten julkistettiin, ison päivälehdenkin toimittaja oli ensin hämmennyksissään ja hätäpäissään lisännyt yhden virhenollan tuon summan perään.

1990-luvun lamassa eivät ansiot taidetyöläisillä – varsinkaan ns. marginaalisilla kirjailijoilla ja freelancereilla – kunnolla riittäneet edes elämiseen ja eläkkeet jäivät pieneksi myöhemminkin. ”Hitaus” ei ole hieno vaihtoehto ja elämäntapa silloin, kun se ei ole valinnainen, vaan pakko; kaikki asiat eivät valmistu nopeasti. Kirjallinen työ on usein tuskallisen aikaa vievää, mutta etenkin, jos siihen ei oikeastaan ole edes varaa ja niinpä tuotokset viivästyvät. Tällä taas on vaikutusta ns. medianäkyvyyteen, mikä tuntuu olevan yhä vahvemmin ”taiteellisen olemassaolon” edellytys.

Ikääntyvät, pienipalkkaiset naiset – niin taiteen kuin muiltakin aloilta – ovat usein niitä, jotka ovat aikanaan hoitaneet usein ensin lapsensa ja sittemmin lapsenlapsensa ja monesti huolehtineet niin pitkälle kuin mahdollista iäkkäistä vanhemmistaankin. (Miehistään puhumattakaan.) Muiden hoivaamista ja hoitamista on siis riittänyt, mutta heille itselleen ei näytä vastaavasti hoitoa enää sitten riittävänkään. Naisistahan vanhustenhoidon ongelmatilanteissakin on kai yleensä kyse, koska he elävät miehiä pidempään.

Pidempi ikä saattaa tosin viitata siihen, että huolimatta vastuista, henkisestä ja fyysisestä kuormasta, hoitaminen antaa elämälle tarkoituksellisuutta. Mutta siihen liittyy myös sudenkuoppa silloin, jos itsestä huolehtiminen jää tykkänään toissijaiseksi. Ei voi suoda itselleen riittävää lepoa, aikaa itsetutkiskeluun ja palautumiseen.

Kun siis naisten euro tässä maassa ei edelleenkään ole sama kuin miesten, johtuuko se nimenomaan naisten ”kiltteydestä”, loputtomasta joustamisesta, toisten tarpeiden huomioimisesta ja ymmärtämisestä?

Köyhyyden sanotaan periytyvän ikään kuin olisi kyse genetiikasta. Mutta se, joka varmimmin periytyy, ovat olosuhteet, jotka tekevät asiat joko mahdolliseksi tai mahdottomaksi. Ja ilmeisestikin periytyvää on myös se asenne, että tässä maassa on totuttu nojaamaan naisten vahvaan panokseen, tuli mitä tuli ja vaikka ei mistään tulisi mitään.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: