Ilon pilleri

Menneen ja vielä vähän meneilläänkin olevan kesän merkkitapauksia oli päästä kertomaan Elämänkaarikirjoituksesta Ylä-Karjalaan eli synnyinseuduilleni. Siellä Nurmeksen Kohtavaarassa, Haikolan talossa – joka on paikallisten evankelisten ”alkukoti” – pidin kokonaisen Ekk-iltapäivän heinäkuun loppupuolella.

Paljon tuli asiasta puhuttua, mutta paljon jäi myös kertomatta. Sekin, että tässä tilaisuudessa kiertyi yksi oman elämänkaaren säie umpeen. Olin viimeksi ollut tuon opiston tiloissa yli 50 vuotta sitten. Silloin vielä uudehkolla, isolla opistotalolla – josta nyttemmin on jouduttu luopumaan – järjestettiin nimittäin pikkumarttojen kesäleiri. Meidät oli majoitettu neljän hengen huoneisiin ja viikko kului kaikenlaisten talouden ja kodinhoidon niksejä opetellen, mutta myös retkeillen, pelaten ja uiden.

Vuosikymmeniä myöhemmin tapasin sattumoisin yhden tuolle samalle leirille osallistuneista huonetovereistani. Melkoiseksi ällistyksekseni hän kertoi, miten olin nimennyt saamamme pienet rusinapaketit ”ilopillereiksi”. Niitä kuulemma olin määrännyt otettavaksi, jos tuli koti-ikävä tai mikä tahansa muu alakulo.

Ällistys oli oikeastaan se, että olin unohtanut tällaisen ilostuttaja-puolen itsessäni. Oliko se ollut aitoa vai opeteltu peitetoiminto samaan tapaan, miten lapsesta voi tulla jo varhain kaikkien naurattaja, ”pelle” – jääköön arvailtavaksi. Myönteisesti tulkittuna, se olisi voinut olla selviytymisstrategia ja vieläpä sellainen, jonka murrosikäisestä lähtien hylkäsin ja hyllytin lähes tyystin vuosiksi, ehkä vuosikymmeniksikin.

Tai ehkä en sittenkään. Ehkä pyrkimys jäi, mutta tyylilaji muuttui. Siitä tulikin sitten suorastaan kireän tiedostava, ankara, aika ajoin suorastaan synkkä – samalla, kun selviytyminen tuntui vaativan yhä vahvempaa puolustusta, itsen ympärille rakentuvaa turvajärjestelmää.

Hankalana puolena ”tunnelman kohottajan/terapeutin” – osassa on se, jos sen synty on perimmältään vahva hyväksytyksi tulemisen tarve. Onnistuessaan se koukuttaa monestakin syystä, mutta ennen kaikkea siksi, että jokainen tarvitsee hyväksytyksi tulemista ja siksi, että kyseessä hyvä asia, ihmisten auttaminen. Tämä viimemainittuhan sijoittuu korkealle ns. ”oikeiden elämänvalintojen” listalla.

Mutta miten aito ja rehellinen se on – kenenkään kannalta?

Lapsena en tietenkään tai varmaankaan ole ymmärtänyt sanavalintaani nimeämällä nuo rusinat ilopillereiksi, en esimerkiksi hauskuuspillereiksi. Hauskuus on jotakin, jota ihminen voi hauskuttamalla saada aikaan. Ilo sen sijaan on syvempää – jotakin, joka syntyy tekemättä, spontaanisti kuin ihme.

Ihmiskohtaamisiin voi toki liittyä kumpaakin ja hauskuuteenkin voi kätkeytyä iloa, esimerkiksi ihmistapaamisten jälkimakuna, jota voi iloisena kauan muistella.

Mistä iloitsemme tänään, kun kesä on kääntymässä syksyksi ja kun ilmassa on monenlaisia vakavia kysymyksiä, yleisiä ja yksityisiä?

Ehkä se omalla kohdallani on se muutos, joka jo sallii muistaa – ja omistaa uudelleen – ne hyvät asiat, ne hyvät kohtaamiset, ne kannattelevat ja rohkaisseet, mitä elämän varrella on ollut.

Se on paluuta myös alkuperäiseen ILOON.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: