Riivaajia?

Sairastin suuren osan helmikuusta jotakin liikkeellä olevaa tautia, joka on ”riivannut” ihmisiä ilmeisen laajasti viime viikot. Kurkkukivusta, silmien rähmimisestä ja äänenmenetyksestä huolimatta ohjasin kuitenkin ajankohdalle osuneet Ekk- ja Kerron kuvasta- ryhmät, joita oli muutama kaksipäiväinenkin tapaaminen.

Äänenmenetyksestä oli kuitenkin se hyvä puoli, että aktivoin ryhmissä olleet suurempaan vastuuseen ja vuorovaikutukseen, jolla tuntui olevan piristävä ja innostavakin vaikutus. Miten sitten sairaana työskentely pidemmän päälle tulee rokottamaan allekirjoittanutta, sen tulen ehkä vielä kokemaan.

Niinä 14 vuotena, jolloin olen kirjoitusryhmiä ohjannut, en ole sairauden vuoksi jättänyt kertaakaan väliin ryhmätapaamisia. Hyvä kysymys on, koenko itseni niin korvaamattomaksi, etten voi pyytää nyt jo kouluttamiani Ekk-ohjaajia tuuraamaan minua sairauden sattuessa?

 

Tunnettu maallikkosaarnaaja/rukouksella parantaja on äskettäin herättänyt huomiota mielipiteellään, että sairauksien takana on riivaajia ja että esimerkiksi pitkällinen lääkkeiden käyttö antaa sellaisille mahdollisuuden asettua ihmiseen. Aika kovaa puhetta esimerkiksi niille, jotka ovat olleet kiitollisia, että on olemassa sentään lääkkeitä, jotka ovat helpottaneet monen vakavasti ja pitkäaikaisesti sekä esimerkiksi syntymästä asti sairaan elämää.

Sairauksien syvin syy on edelleenkin paljolti arvoitus. Mutta toki, jos haluaisi nimetä oikein ”pääpirun”- joka aiheuttaa ja laukaisee monenlaisia, kullekin ihmiselle ominaisia tautitiloja – sellainen on varmaan stressi. Missä määrin sitten pääsyy stressaantumiseen on ihmisen omassa asenteessa ja elämäntilanteessa tai yhteiskunnan ja yhteisön käytännöissä – eikä tällainen, meihin ja elinympäristöömme ikään kuin ulkopuolelta hiipivä, negatiivinen voima?

Sairauksien ja minkä tahansa kohtaloniskujen demonisoiminen alistaa mielivaltaisuuksille, joiden seuraukset vain pahentavat asioita. Kaikkeen emme voi vaikuttaa, mutta vastuullamme on silti enemmän kuin ehkä vaikeuksien keskellä jaksamme uskoa.

Ne ”riivaajat”, joita meillä on niskassamme ja jotka säätelevät toimintaamme ja valintojamme, ovat usein erilaisia pelkoja mm. hyljätyksi tulemisesta ja yksinjäämisestä. Nämä syntyvät jo varhain lapsuudessa, tallentuvat solutason muistiin ja tietyissä, mm. stressitilanteessa, alentavat vastustuskykyä ja altistavat niin fyysiselle kuin henkiselle sairastumiselle. Tämän prosessin kanssa on asetuttava keskustelemaan samalla tavalla kuin pohditaan muitakin elämään ja valintoihin vaikuttaneita – ei itsestä ulkopuolisia – vaan omassa ja jo aikaisempien sukupolvien elämänkentässä vaikuttaneita tekijöitä.

 

Kun minä päätin mennä töihin alikuntoisena ja ääni pihisten, minuakin saattoi ahdistaa pelko, että jos jätän sen tekemättä, homma kaatuu niskaan ja kurssilaisten prosessit joutuvat pahasti katkolle. Tai että poisjäämiseni ei haittaa ketään, vaan on peräti yksi lysti olenko paikalla vai en…

Meidän riivaajamme ovat siis usein hyvinkin tuttuja asioita ja asenteita. Tulemmeko niistä tietoisiksi, saati pääsemmekö niistä koskaan tai edes jossakin määrin eroon, taitaa olla osa elämäntehtävää.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: