Mihin kesä meni

Pitkään hain tietoja parista entisestä luokkatoveristani ystäväni kanssa – johon yhteys on välimatkoista huolimatta säilynyt reilut nelisenkymmentä vuotta. Tämän Nunnalan (Porvoon Naisopisto & Tyttölukion) huonekaverini kanssa etsittiin tyttöklaanimme paria (tiettävästi) elossa olevaa jäsentä ”guuglettamalla” ja ties miten.

Lopulta keksimme mennä edellä mainitun ja jo lakkautetun koulun oppilasyhdistyksen vuosikokoukseen. Sitä kautta saimmekin sitten käsiimme jäsenluettelon, josta löysimme näiden toveriemme nimet ja yhteystiedot. 

Sovittiin, että laadin yhteisen kirjeen molemmille. Vastausta sai odottaa kauan toisenkin osalta, toiselta sitä ei vieläkään ole kuulunut.

Tuon toisen luokkatoverini – joka oli klaanimme nuorin – poika ilmoitti äitinsä olevan viime syksystä lähtien hoivakodissa dementoitumisen vuoksi. Sitä ennen hän oli asunut viisi vuotta vain kivenheiton päässä minusta, naapurikorttelissa. Pam!

Mihin ”kesä” meni?

Vuosikausia mietimme ja kaipailimme, mutta emme oikein osanneet riittävän jämerästi työskennellä yhteyden saamiseksi. Sitten tulee tällainen tieto. Mikä meitä kaikkia riivaa, ettemme pidä, osaa tai halua pitää yhteyksiä niihin muutamiin ihmisiin, joilla kuitenkin on ollut ihan todellista merkitystä jossakin elämämme vaiheessa?

Pahinta ei kai ole edes se, että se on tapahtunut ns. hyvistä syistä vuosien mittaan yhdelle ja sun ihmissuhteelle. Aika kun ei suosi sellaista elämän verkkaisuutta, jota ystävyyden ylläpito tarvitsisi. Se olisi kuitenkin ihmiselle parempi kuin tämä pirstaleisten, sattumusten ohjaamien projektien ja saippuakuplamaisten kohtaamisten tyylilaji. 

Niin, pahinta on tietysti se, että tätä hukkaamista tapahtuu parasta aikaa, juuri nyt. ”En ole laittanut pitkään aikaan kunnon viestiä sinne, vaan eipä ole sieltäkään tullut kerrassaan mitään tänne.”

 Moni meistä tulee havaitsemaan vasta marraskuussa, että ei ole eletty kesää enää pitkään aikaan. Se on mennyt.

Mainokset

One Comment to “Mihin kesä meni”

  1. Kesän menosta: Ilahduin suunnattomasti, kun vuosikymmeninen takainen koulukaverini otti yhteyttä keväällä. Meilailtiin ja päätettiin tavata. Koska kesä oli niin lyhyt, niin eipä ehditty. Ajattelen niin, että nyt me kuitenkin olemme olemassa toisillemme. Olemme läsnä, vaikka emme fyysisesti. Koen sen hyvänä asiana, mahdollisuutena. Ehdimme kyllä tavata lokakuussa tai marraskuussa tai muussa kuussa. Koska en voi mitenkään varmistella huomista tai ylihuomista, luotan tulevaiuuteen mieluummin kuin pelkään jotakin pahaa tapahtuvan mikä estäisi tapaamisen. Uskon, että Pirjon kanssa kyllä nähdään, muistellaan menneitä ja jutellaan tulevaisuudesta.

    Pepi, tykkään kirjoituksistasi.
    T. Liina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: