Mihin ovat kaikki kukat kadonneet?

Lapsena imin itseeni – ehkä kotikuntani kulttuurisesta ilmapiiristä – maallikkosaarnaajien sanomaa elämästä, kuolemasta sekä maailmanlopusta. Mistä muutoin olisin keksinyt aiheen omiin saarnoihini, joita pidin leikkitovereilleni  usein puun oksalla istuen? Pelotellut kaverini eivät ole myöhemmin kertoneet jäikö heille elinikäisiä traumoja näistä puheistani.  Ehkä ei sentään, kun sitä loppua ei sitten tullutkaan.

Tietyissä laskelmissa ensi vuosi 2012 on lopun vuosi ja asialla on varmaan jo tienattu aika monta miljoonaa esimerkiksi kirjallisuutena.  Tuleeko loppu ja minkä loppu se sitten on, jää vielä nähtäväksi ja siis mahdollisesti koettavaksi.

Asioilla ja esimerkiksi aikakausilla on toki alkunsa ja loppunsa. Ihmisen – nykyisen ihmisen varsinkin – on tämän kiertokulun vääjäämättömyyttä usein vaikea sulattaa. Kaikkeen muuhun sentään ihmisen viisaus, insinööri- ja välskäritaito, ovat miltei kyenneetkin paitsi elämän lopun siirtämiseen ja elämän loputtomaan lisäämiseen.

Kuusikymppinen huomaa kuitenkin mietiskelevänsä tässä ikävaihemurroksessaan kaikenlaista katoavuutta. Silloin tällöin tulee hokeneeksi vuosikymmenten takaisen, suositun laulun sanoja ”Where have  all the flowers gone?”  Televisiosta näytetään kyllästymiseenkin asti vuosikymmeniä  sitten tehtyjä ja jo useamman kerran pyörineitä sarjoja ja elokuvia, joiden näyttelijöistä tulee mieleen, että tuokin ja tuokin ja tuokin… kaikki ovat varmaan jo kuolleet! Täytyy miltei tarkistaa, ettei nuorempaa polvea ole läsnä kuuntelemassa, koska heistähän tämä puhe on sekä tylsää että vähän ahdistavaa ja joka tapauksessa ikääntymisen merkki.

Entäs sitten, jos vaikka onkin?

Kirjahyllyni päällä on kuva äidinpuoleisista isovanhemmistani, ehkä viisi- kuusikymppisinä. Mummi on kovasti erinäköinen kuin allekirjoittanut, jonka tukka on jälleen väriään vaihtanut, pitkä ja suora. Jos kuitenkin vetäisin huivin tiukasti nutturan ympärille ja sivaltaisin korkeintaan vaseliinia naamaan, voisi olla, että mummi veisi sittenkin voiton nuorekkuudessa. Vaikka taitaa kyllä olla niin, että olen alkanut nähdä enemmänkin ukin piirteitä itsessäni.  

Ihminen saattaa joutua hakemaan identiteettiään sukupolvienkin takaa. Ehkä sitten, kun tavoittaa isovanhempien iän ja ajan ja käy läpi aikakausien ja aionien alkuja ja loppuja omassakin historiassa, jotakin alkuperäistä itsestäkin alkaa piirtyä.

Ja kukkien kadottua talvien tuiskeisiin, vuoden- ja elämänaikojen alle, uudet silmut, uudet aikakaudet, etsiytyvät esiin. 

PEPI

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: